JukuPark Turku

(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kämmenellä kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ryhmää lämpimästi ja elehtii ympäröivää luontoa kohti.) Katsokaa ympärillenne. Täällä JukuParkissa, Turun laidalla, aika tuntuu hidastuvan. Kuulkaa, miten tuuli humisee lehvistössä ja miten kaupungin melu vaimenee kaukaisuuteen. Me emme ole vain puistossa, vaan olemme astuneet eräänlaiseen vihreään aikakoneeseen. Tunnutteko sen ilmassa? Se on se tietty turkulainen rauhallisuus, jossa luonto ja ihminen ovat löytäneet yhteisen kielen. Täällä ei kiirehditä. Täällä annetaan tilaa hengittää ja antaa ajatusten vaeltaa. Kun katsotte näitä vanhoja puita, ne eivät ole vain kasveja, vaan ne ovat hiljaisia todistajia kaikelle sille, mitä tämän maan päällä on tapahtunut satojen vuosien aikana. Me olemme nyt paikassa, jossa kaupungin syke vaihtuu luonnon omaan rytmiin. Jos menemme historiassa syvemmälle, meidän täytyy muistaa, että Turku on aina ollut veden ja metsien kaupunki. Tämä alue, jota me nyt kuljemme, on osa sitä laajempaa mosaiikkia, joka on muovannut Turun kasvua. Ennen kuin täällä oli hoidettuja polkuja ja puistoalueita, nämä maat olivat osa karumpaa, mutta elävämpää maisemaa. Täällä on kuljettu, täällä on raivattu peltoja ja täällä on haettu polttopuita talvien varalle. Turun seudun maaperä kantaa mukanaan muistoja jääkaudesta ja sen jälkeisistä suurista vesistöistä. Kun astutte pehmeälle sammaleelle, miettikää, että samanlaisessa maastossa on liikkunut vuosisatoja sitten metsästäjiä, kauppiaita ja ehkä jopa kuninkaiden hoviväkeä matkalla kohti linnaa tai tuomiokirkkoa. JukuPark ei ole vain moderni virkistysalue, vaan se on jatkumo sille suomalaiselle luontosuhteelle, jossa metsä on ollut sekä elinkeinona että hengellisenä pakopaikkana. Se on osa Turun identiteettiä, jossa urbaani kehitys ja villi luonto ovat aina käyneet jatkuvaa vuoropuhelua. Mutta jokaisella paikalla on myös omat salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kirjoiteta historiankirjoihin. Täällä, näiden varjoisempien kulmien keskellä, on aina liikkunut huhuja piilopaikoista ja kadonneista poluista. Sanotaan, että jos pysähtyy oikeaan aikaan ja kuuntelee tarkasti, voi kuulla menneiden sukupolvien kuiskauksia. Onko täällä kulkenut salaisia viestinviejiä sotien aikana? Tai kenties täällä on kohdattu nuorekkaita rakastavaisia, jotka halusivat kadota kaupungin silmistä? Luonto on taitava kätkemään jälkiä, ja juuri se tekee tästä paikasta mystisen. JukuParkissa on jotain sellaista, mitä ei voi selittää pelkillä faktoilla. Se on se tunne, että metsän siimeksessä on jotain, mikä tarkkailee meitä, jokin ikiaikainen henki, joka vahtii, että kunnioitamme tätä maata. Se on se pieni väristys niskassa, kun valo siivilöityy lehvien läpi ja luo outoja varjoja maahan. Nyt, kun olemme kulkeneet tämän polun läpi, haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkö takaisin, vaan pysähtykää vielä hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja yrittäkää tuntea sen yhteyden, joka meillä on tähän maahan. Historian suurin opetus ei ole vuosiluvuissa, vaan siinä, miten me tunnistamme itsemme osaksi tätä jatkumoa. Toivon, että vietitte tästä kokemuksesta palasen mukananne kaupungin betonin ja kiireen keskelle. JukuPark on jäänyt tänne odottamaan teitä, kuten se on odottanut kulkijaan jo satoja vuosia. Kiitos, että kuljette kanssani, ja nauttikaa nyt loppupäivästänne tässä rauhassa.