Hattelmalan rantapuisto

(Opas pysähtyy rannalle, ottaa rennon asennon ja katsoo hetken kaukaisuuteen järvelle ennen kuin kääntyy ryhmän puoleen.) No niin, hyvät matkailijat, pysähdytäänpä tässä hetkeksi. Vedäkää syvään henkeä. Tunnistatteko tämän tuoksun? Se on se tyypillinen yhdistelmä kosteaa mäntyä, järvettä ja jotain sellaista, mitä kutsun aina ”ajan tuoksuiksi”. Täällä Hattelmalan rantapuistossa luonto ei ole vain taustaa, vaan se on kuin elävä arkisto. Katsokaa noita vanhoja puita ja sitä, miten vesi lepää rannassa. On helppo unohtaa keskellä kiireistä arkea, että tämä paikka on nähnyt sukupolvien vaihtuvan, rakkauden tasaamisen ja historian suurten murrosten. Täällä on sellainen rauha, joka ei ole sattumaa, vaan se on vuosisatojen aikana kerrostunutta hiljaisuutta. Mutta jos me katsotaan tätä maisemaa historian silmin, niin tässä ei ole kyse vain kauniista puistosta. Hattelmala on yksi Hämeen vanhimmista ja merkittävimmistä asutusalueista. Jo kauan ennen kuin kaupungit nousivat, täällä rannoilla ja peltojen reunassa sykki elämä. Tämä alue on ollut strategisesti tärkeä; vesi on ollut tie, ja maa on ollut elinehto. Kuvitelkaa tähän rantaan muinaiset soutuveneet ja ihmiset, jotka ovat hakeneet täältä ravintoaan ja turvaansa. Myöhemmin täällä on nähty kartanoiden loistoa ja maaseudun aristokratiaa, jotka muokkivat luontoa vastaamaan ihanteitaan. Puisto on siis tavallaan silta villin luonnon ja ihmisen halun hallita sitä välillä. Se on muistutus siitä, miten me olemme aina hakeutuneet veden ääreen etsimään sekä elantoa että sielunrauhaa. Ja tässä kohtaa minun on kerrottava teille jotain, mitä ei välttämättä löydy kaikista oppaiden kirjoista. Paikallisten keskuudessa on aina liikunut tarinoita siitä, että täällä veden alla ja juurakoiden suojassa asuu jotain, mitä ei voi selittää pelkällä biologialla. Sanotaan, että tietyissä valoissa, juuri kun aurinko laskee ja sumu nousee järven pinnasta, täällä voi nähdä hahmoja menneisyydestä. Jotkut puhuvat ”rannan vartijoista”, henkien kaltaisista olennoista, jotka suojelevat tätä puistoa ja sen rauhaa. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai jostain syvemmästä? Ehkäpä luonto itse tallentaa muistoja. Kun kävelette täällä yksin, saattatte tuntea, että joku katsoo teitä puiden takaa – ei uhkaavasti, vaan uteliaasti, kuin menneisyys tarkkailisi nykyisyyttä. Nyt minä ehdotan teille seuraavaa. En halua enää puhua puolestanne, vaan haluan, että te koette tämän paikan itse. Menkää rantaan, ottakaa kengät pois ja tuntekaa hiekka varpaiden välissä. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja yrittäkää kuulla ne kaikki äänet, jotka eivät kuulu tähän päivään. Kuulkaa se kuiskaus, joka kulkee puiden latvojen läpi ja veden liplatus, joka on pysynyt samana tuhansia vuosia. Vaeltakaa puiston polkuja pitkin omaan tahtiinne, mutta pysykää tarkkana – ehkä yksi teistä on se onnekas, joka saa vilauksen siitä salaisuudesta, josta puhuin. Kiitos, kun kuljitte kanssani, ja nauttikaa nyt tästä hetkestä.