Tuiran koirapuisto

(Opas pysähtyy rauhallisesti koirapuiston reunalle, katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle. Hän puhuu rennosti, mutta äänessä kuuluu vuosien kokemus ja intohimo kaupungin tarinoihin.) Katsokaapa ympärillenne. Nyt me seisomme paikassa, jossa kaupungin syke ja luonnon rauha kohtaavat tavalla, jota harva Oulun asukas pysähtyy oikeasti miettimään. Kuulkaa nuo koirien haukut, tuulen suhina puissa ja kauempana kuuluva liikenteen humina. Tuntuu ehkä siltä, että olemme vain tavallisessa puistossa, mutta jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein tuntea, miten maa täällä hengittää. Tuira on aina ollut Oulun portti, paikka, jossa kaupunki on kurkottanut kohti jokea ja ympäröivää erämaata. Täällä, näiden vihreiden nurmien ja puiden alla, lepää kerroksittain tarinoita ihmisistä, eläimistä ja ajasta, joka on muovannut tämän kaupungin. Mutta mennäänpä taaksepäin, aikaan ennen hienoja koirapuistoja ja asfalttiteitä. Tuira ei ole aina ollut tällainen viihtyisä asuinalue. Se oli pitkään kaupungin laidalla sijaitseva työläisalue, jossa elämä oli kovaa ja arki kytkeytyi tiukasti Oulujoen rytmiin. Tällä alueella on liikkunut puutavaraa, rahtia ja ihmisiä, jotka rakensivat tätä kaupunkia omilla käsillään. Tämä nimenomainen luontoympäristö on osa sitä vanhaa jokivarsimaisemaa, jossa kosteikot ja metsiköt määrittivät, mihin voitiin rakentaa ja missä luonnon sai vallita. Kun ajattelette tätä puistoa, kuvitelkaa paikalle sumuinen aamu sata vuotta sitten: täällä on kuljettu karkeissa nahkasaappaissa, ja ilma on tuoksunut joen kosteudelta ja vastapuun pihkalta. Tämä maa on nähnyt kaupungin kasvavan pienen kauppapaikan ympäriltä moderniksi pohjoisen keskukseksi, ja silti tämä pieni vihreä keidas on säilyttänyt jotain sellaista alkukantaisuutta, jota betoniviidakko ei pysty pyyhkimään pois. Ja tässä kohtaa meidän täytyy puhua siitä, mitä historiankirjoihin ei välttämättä ole merkitty. Tuiran maaperässä on aina liikkunut tietty mystiikka. Paikallisten kertomusten mukaan näillä jokivarsilla on kulkenut vanhoja polkuja, joita ei ole tarkoitettu kaikille. Sanotaan, että täällä on liikkunut hahmoja, jotka eivät ole tästä ajasta, ja että koirat – nuo vaistonsa terävät eläimet – aistivat täällä jotain, mitä me ihmiset olemme unohtaneet. Onko kyse vain mielikuvituksesta, vai onko täällä jokin energiapiirre, joka vetää eläimiä puoleensa? Ehkäpä tämä puisto onkin vain jatkumoa sille vanhalle, villille luonnolle, joka kieltäytyy kokonaan alistumasta kaupunkisuunnittelulle. Se on kuin pieni särö kaupungin järjestyksessä, paikka, jossa luonnon ja urbaanin maailman välinen raja hämärtyy. Joten, kun jatkatte matkanne ja katsotte noita onnellisia koiria juoksemassa vapaana, muistakaa, että ne eivät vain leiki. Ne ovat osa tätä jatkumoa, osa sitä elinvoimaa, joka on aina kuulunut Tuiran maaperään. Historiamme ei ole vain patsaita ja museoita, vaan se on tässä, juuri nyt, tässä mullassa ja tuulessa. Toivon, että vietätte hetken vain kuunnellen tätä paikkaa. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani. Olkaa hyvät, tutustukaa puistoon omaan tahtiinne, mutta pitäkää mielessänne, että jokainen askel täällä on askel historian päällä.