Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy patsaan eteen, katsoo hetken Aleksis Kiven pronssista hahmoa ja kääntyy sitten lämpimästi ryhmää kohti. Äänensävy on kutsuva, hieman tarinallinen ja rauhallinen.)
Katsokaa tätä miestä. Tässä me seisomme, keskellä kaupungin sykettä, mutta jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein kuulla kynän raapimisen paperia vasten ja tuntea sen hienoisen levottomuuden, joka Aleksis Kiven sielua vaivasi. Tämä ei ole vain pronssipatsas jalustallaan, vaan se on ikkuna aikaan, jolloin suomen kieli oli vielä etsimässä oikeuttaan ja muotoaan. Tunnukaa tuo katse – se on tarkka, hieman ironinen, mutta samalla syvän inhimillinen. Kiven hahmo ei törkötä ylhäällä etääntyneenä, vaan hän on tässä meidän joukossamme, ikään kuin hän tarkkailisi meitä, nykyihmisiä, ja pohtisi, olemmeko me edelleen yhtä itsepäisiä ja kunnianhimoisia kuin hänen aikansa talonpojat ja oppineet.
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, kuka tämä mies oikeastaan oli. Aleksis Kivi ei ollut mikään helppo kohde aikansa kriitikoille. Kuvitelkaa itsenne 1860-luvun Suomeen, missä kieli oli joko sivistynyttä ruotsia tai karkeaa maalaismurtetta. Sitten tulee Kivi ja kirjoittaa *Seitsemän veljeksen* – teoksen, joka oli aikansa kielellinen vallankumous. Hän ei vain kirjoittanut tarinoita, vaan hän rakensi suomenkielisen kirjallisuuden peruskiven. Silti, ironista kyllä, häntä vihattiin ja pilkattiin. Hänen kieltään pidettiin kömpelönä ja tyylinsä epäpuhtaana. Kivi koki syvää yksinäisyyttä ja epätoivoa, ja monet meistä tietävät, kuinka raskasta oli hänelle taistella tunnustusta vastaan. Tämä patsas on siis enemmän kuin kunnianosoitus kirjailijalle; se on myöhäinen anteeksipyyntö kansalta miehelle, joka näki totuuden ennen meitä kaikkia.
Tässä kohdassa haluan kertoa teille pienen salaisuuden, jota ei aina oppaiden kirjasissa mainita. Sanotaan, että Kiven hahmo on suunniteltu heijastamaan hänen sisäistä ristiriitaansa. Jos katsotte tarkasti hänen asentoaan ja ilmettään, siinä on tiettyä jännitettä. Legendat kertovat, että Kivi oli elinaikanaan mies, joka näki yksityiskohdat, joita muut sokeasti ohittivat. Sanotaan, että patsaan juurella viipymällä voi löytää pienen palan sitä samaa tarkkaavaisuutta. On myös tarinoita siitä, kuinka Kiven henki vaeltaa edelleen kaupungin kaduilla, etsien uusia sanoja ja ilmaisuja, joilla kuvata suomalaista sielua. Hän ei koskaan hakenut mainetta, vaan totuutta, ja juuri se tekee tästä paikasta sähköisen. Se on kohtaamispiste realismien ja unelmien välillä.
Nyt, kun olemme pysähtyneet tämän suuren miehen äärelle, kannustan teitä tekemään yhden asian. Älkää vain kävelkökää ohi, vaan pysähtykää vielä hetkeksi ja miettikää: mikä on teidän oma totuutenne, jota ette uskalla kertoa maailmalle? Kivi uskaltoi kirjoittaa sen, vaikka maailma ei ollut valmis kuulemaan. Kun jatkamme matkaamme, ottakaa tämä rohkeus mukaan. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historian palasen läpi kanssani. Olkaa hyvä, voitte nyt tutkia patsasta lähempää, ottaa kuvia ja ehkä jopa kuiskailla Aleksikselle jotain – hän on tottunut kuuntelemaan, vaikka vastaus saattaa tulla vain hiljaisena tuulenvireenä.