Kabuki

*(Opas pysähtyy teatterin edustalle, laskee äänensä hieman ja elehtii kädellään kohti rakennusta. Hän katsoo ryhmää lämminhenkisesti mutta intensiivisesti.)* Katsokaa tätä rakennusta. Kuulkaa tuo hyminä, joka täyttää ilman jo ennen kuin astumme sisään. Täällä ei ole kyse vain teatterista, vaan kokonaisesta maailmasta, jossa aika pysähtyy. Kun astutte Kabuki-teatterin kynnyksen yli, unohdakaa hetkeksi Tokion neonvalot ja kiire. Täällä vallitsee eri rytmi. Tunnetteko tuon suitsukkeen ja vanhan puun tuoksun? Se on historian tuoksu. Kabuki on visuaalinen hyökkäys kaikkiin aisteihin: kirkkaat värit, yliturvattu draama ja se sähköinen jännite, joka syntyy näyttelijän ja yleisön välille. Me emme ole tulleet katsomaan vain esitystä, vaan kokemaan riitin, joka on säilyttänyt sielunsa vuosisatojen läpi. Mutta mennäänpä hetkeksi taaksepäin, aikaan jolloin Japani oli vielä suljettu maailmalta. Kabuki syntyi 1600-luvun alussa, ja mikä on ironista, se ei alkanut hienostoille, vaan kadunmiehille, kauppiaille ja kapinoille. Alun perin sen loi nainen, Izumo no Okuni, joka tanssi Kioton kuivuneella joen pohjalla. Se oli provokatiivista, villiä ja täynnä energiaa. Mutta shogunaatti, tuo ajan tiukka hallinto, näki tässä vaaran. Naisten tanssi oli liian houkuttelevaa ja aiheutti liikaa järjestyshäiriöitä, joten naiset kiellettiin lavalta. Sitten kokeiltiin nuoria poikia, mutta lopputulos oli sama: liikaa intohimoa ja skandaaleja. Lopulta syntyi se muoto, jonka me tunnemme nykyään: vain aikuiset miehet saivat esiintyä. Tästä syntyi onnaksen onninomi, erikoistunut rooli, jossa mies esittää naisen niin hienovaraisesti ja uskottavasti, että se muuttuu lähes taiteeksi itsessään. Tässä kohtaa haluan kertoa teille yhden pienen salaisuuden, jota ei aina kirjoiteta matkaoppaisiin. Kabuki ei ole vain näyttelyä, vaan se on perintöä, joka kulkee veressä. Monet täällä esiintyvät näyttelijät kuuluvat sukuihin, joissa roolit ja esiintymistavat on siirretty isältä pojalle sukupolvien ajan. Kun näette näyttelijän tekemässä tuon tunnusomaisen, dramaattisen pysähdyksen ja intensiivisen katseen, eli mieleen sanan mie, se ei ole vain koreografiaa. Se on hetki, jolloin näyttelijä kanavoi esi-isänsä voimaa. On sanottu, että osa näistä esityksistä on niin latautuneita, että ne voivat lähes hypnootoida katsojan. Maskimainen meikki, kumiko, ei ole vain koristelua, vaan se kertoo hahmon luonteen: punainen on intohimoa ja oikeutta, sininen taas kylmää pahuutta tai yliluonnollisuutta. Nyt, kun olemme valmiita astumaan sisään, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain istukaa ja katsoko. Kun huomaatte esityksen huipentuman, kun näyttelijä saavuttaa sen täydellisen jännitteen, uskaltakaa huutaa näyttelijän suvun nimi teatterin katsomoon. Se on osa Kabukin sielua, se on vuoropuhelua elävän taiteen ja yleisön välillä. Mennäänpä nyt sisälle ja annetaan tämän värikkään ja mystisen maailman viedä meidät mukanaan. Tervetuloa kokemaan Japani sellaisena kuin se on satoja vuosia sitten ollut: ylväänä, dramaattisena ja täysin säälimättömänä kauneudessaan.