Sallaajärven aarnialue

*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja laskee ääntään hieman, jotta ympäröivän luonnon äänet pääsevät oikeuksiinsa. Hän elehtii kädellään kohti Sallaajärven rantaa ja ympäröivää metsää.)* Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle, kun astuu Sallaajärven aarnialueelle. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, paksummalta, melkein kuin aika itsessään olisi hidastunut. Me emme ole vain metsässä, vaan olemme astuneet tilaan, jossa luonto ja ihminen ovat kohdanneet vuosisatojen ajan tavalla, jota on vaikea selittää pelkällä biologialla. Nuo vanhat, sammaleiset kivet ja veden peilaama syvä mustuus kätkevät sisäänsä tarinoita, jotka eivät löydy oppikirjoista, vaan ne on kuiskaattu polvelta toiselle. Täällä, missä ranta kaartuu ja varjot pitenevät, raja tämän maailman ja jonkin muun välillä on aina ollut hämmästyttävän ohut. Jos menemme syvemmälle historiaan, tässä maisemassa näkyy ihmissukuun liittyvä kerroksellisuus. Tämä alue ei ole koskaan ollut vain tyhjää erämaata. Ennen nykyistä maailmaa täällä on kuljettu, metsästetty ja elätty luonnon ehdoilla. Sallaajärven ympäristö on toiminut elintärkeänä resurssina, mutta se on ollut myös kunnioituksen ja pelon kohde. Vanhat asutukset ja kenties vielä vanhemmat pyhät paikat ovat jättäneet jälkensä tähän maastoon, vaikka ne ovatkin nyt peittyneet neulasten ja sammalen alle. Historiaa ei täällä lue monumenteista, vaan siitä, miten polut kulkevat ja mitkä puut on jätetty rauhaan. Se on ollut selviytymisen ja hengellisyyden taistelukenttä, jossa ihminen on tiennyt olevansa vain vieras suuren luonnon keskellä. Ja sitten meillä on se aarnialueen salaisuus. Aarniella on pohjoisessa aina ollut kaksinainen merkitys. Se on voinut olla maahan kätketty aarre, kultaa tai hopeaa, mutta syvemmässä merkityksessä aarniella on tarkoitettu jotain henkistä, jotain näkymätöntä voimaa. Täällä Sallaajärvellä on uskottu, että luonnon omat henget vartioivat jotain arvokasta. Tarinat kertovat, että jos ihminen tulee tänne oikealla sydämellä ja hiljaisuudessa, hän saattaa nähdä välähdyksiä jostain, mitä muut eivät huomaa. Se ei ole välttämättä kultaa, vaan oivalluksia, rauhan tunnetta tai yhteys esi-isiimme. Myytti kertoo, että aarniota ei voi löytää etsimällä sitä väkisin, vaan sen on annettava näyttäytyä sille, joka osaa kuunnella metsän kieltä. Nyt minä ehdotan, että me jatkamme matkaamme vielä pienen matkan, mutta tehkäämme sen niin, että jokainen teistä yrittää löytää oman hiljaisen hetkensä. Katsokaa kiviä, kuunnelkaa veden liplatusta ja kysykää itseltänne, mitä tämä paikka yrittää teille kertoa. Ehkäpä jokainen meistä löytää täältä oman aarniansa, sen pienen palasen rauhaa tai inspiraatiota, jota me kaikki nykyajan kiireessä kaipaamme. Olkaa varovaisia missä astutte ja kunnioittakaa tätä pyhää hiljaisuutta. Mennäänpä nyt, katsotaan mihin polku meidät vie.