Luku 1
*(Opas pysähtyy polun varteen, kääntyy ryhmää kohti ja elehtii kädellään ympäröivää metsää ja maaston muotoja. Äänensävy on kutsuva, hieman salaperäinen mutta vakaa.)*
Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko teistä, että ilma täällä on jotenkin tiheämpää, kuin metsä itsessään kuiskaileisi meille jotain? Me seisomme nyt paikassa, jossa luonto on ottanut takaisin sen, mikä kerran oli ihmisten hallussa. Neitojen Puiston linna ei ole enää kiviä ja muureja, joita voimme koskettaa, vaan se on muuttunut osaksi tätä maaperää, sammaleita ja ikivanhaita puita. Se on eräänlainen näkymätön monumentti. Kun suljette silmänne, voitte melkein haistaa vanhan savuun ja kuulla kaukaisten askelten kaiun. Täällä, missä varjot leikkivät puiden alla, historia ei ole vain kirjoissa, vaan se elää tässä hiljaisuudessa, odottaen että joku pysähtyy oikeasti kuuntelemaan.
Jos menemme syvemmälle historian kerroksiin, meidän on ymmärrettävä, ettei tämä ollut vain rakennus, vaan strateginen piste. Tällaiset linnoitukset rakennettiin usein hyödyntämällä maaston luonnollisia etuja, kuten näitä jyrkänteitä ja suojaisia notkoja. Kuvitelkaa tämä alue satoja vuosia sitten: täällä on käyty kauppaa, täällä on valvottu rajoja ja täällä on etsitty suojaa sotien ja levottomuuksien keskellä. Se oli aikansa turvasatama, paikka, jossa valta ja selviytyminen kohtasivat. Vaikka aika on murentanut kiveä, maaston muodot paljastavat meille vieläkin, missä vallitsevat linjat kulkivat. On kiehtovaa ajatella, kuinka monta sukupolvea on kulkenut juuri tästä samasta kohdasta, kantaen mukanaan erilaisia pelkoja ja toiveita, tietämättä että me seisomme täällä vielä vuosisatojen päästä ihmettelemässä heidän jälkiään.
Mutta historia on vain puoli totuutta, sillä täällä Neitojen Puistossa faktat ja myytit kietoutuvat toisiinsa kuin köynnöskasvit. Paikan nimi ei ole sattumaa. Tarinat kertovat neidoista, jotka asuttivat tätä linnaa, ja salaisuuksista, joita ei koskaan haluttu tuoda päivänvaloon. Sanotaan, että linnan syvyyksissä, kenties jossain näiden juurten alla, lepää jotain, mitä ei saanut löytää. Onko kyseessä ollut kadonnut aarre, vai kenties jokin emotionaalinen taakka, rakkaustarina, joka päättyi tragediaan? Paikalliset ovat vuosisatojen ajan puhuneet hahmoista, jotka vilahtavat silmäkulmassa juuri kun uskallatte katsoa suoraan. Se on tuo tietty mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen. Ei ole kyse vain kivistä, vaan siitä kaipuusta ja salaisuudesta, joka on jäänyt leijumaan tähän ilmaan.
Nyt, kun me jatkamme matkaamme, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain kävelkökää, vaan tuntekaa tämä paikka jalkapohjissanne ja ihollanne. Katsokaa, miten luonto on peittänyt linnan rauniot vihreällä vaippansa alle, ikään kuin se haluaisi suojella näitä salaisuuksia meiltä tai ehkä meiltä itseltämme. Me jätämme tämän paikan nyt rauhaan, mutta muistakaa, että linna ei ole kadonnut. Se on vain vaihtanut muotoaan. Kun poistutte täältä, viekää mukanne palanen tätä hiljaisuutta ja kysymys siitä, mitä muuta meidän jalkojemme alla vielä odottaa löytämistään. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani.
