Luku 1
Tervetuloa kaikki. Pysähtykää hetkeksi tähän, tuntekaa tuo raikas Turun ilma ja katsokaa ylös. Me seisomme nyt Ahveniston ortodoksisen kirkon edessä, ja jos suljette silmänne, voitte melkein kuvitella, kuinka kaupungin kiire ja autojen melu vaimenevat. Täällä on jotain sellaista, mitä kutsun usein hengittäväksi hiljaisuudeksi. Tuo kirkko ei ole vain rakennus, vaan se on kuin pieni palanen Bysanttia, joka on laskeutunut keskelle suomalaista kaupunkikuvaa. Katsokaa noita kultaisia kupoleita, jotka kimmeltävät vasten taivasta – ne eivät ole vain koristeita, vaan ne kurottavat kohti korkeampaa. Tässä paikassa aika tuntuu hidastuvan, ja me siirrymme hetkeksi pois nykyajasta tilaan, jossa perinteet ja pyhyys kohtaavat.
Mutta mennäänpä syvemmälle historiaan. Ortodoksisuus on tullut Turkuun ja Suomeen monissa aalloissa, ja tämä kirkko edustaa sitä jatkumoa, jossa itä ja länsi kohtaavat. Vaikka rakennus itsessään on uudempi kuin monet Turun katedraalin kivet, sen arkkitehtuuri kantaa mukanaan vuosisatojen perintöä. Se on rakennettu kunnioittamaan sitä perinnettä, jossa kirkko nähdään taivaan kuvastimena maan päällä. Kun astumme sisään, huomaatte, ettei täällä ole penkkejä samalla tavalla kuin luterilaisissa kirkoissamme. Ortodoksinen jumalanpalvelus on kokonaisvaltainen elämys: siinä seisotaan, liikutaan ja aistit täyttyvät. Seinät on koristeltu ikoneilla, jotka eivät ole vain maalauksia, vaan ikkunoita ikuisuuteen. Jokainen väri ja viiva on harkittu, ja jokainen pyhimys katsoo meitä lempeästi, muistuttaen meitä siitä, että olemme osa jotain paljon suurempaa kuin oma pieni arkemme.
Tässä kohtaa haluan kertoa teille pienen salaisuuden, sellaista, mitä ei aina löydä oppaiden kirjasista. Monet puhuvat ikoneiden voimasta, mutta ortodoksisessa perinteessä on kyse myös tuoksusta. Jos seuraatte nenänne, huomaatte usein hienovaraisen suitsukkeen tuoksun, joka viipyy rakenteissa. Sanotaan, että suitsuke kantaa rukoukset ylös taivaaseen, mutta paikallisten keskuudessa on liikkunut tarinoita siitä, kuinka kirkon hiljaisuus kätkee sisäänsä menneiden sukupolvien huokaukset ja toiveet. On kuin seinät imisivät itseensä jokaisen sytytetyn kynttilän liekin ja jokaisen kuiskatun rukouksen. Myytti kertoo, että jos ihminen tulee tänne todella avoimin mielin ja pysähtyy täydelliseen hiljaisuuteen, hän voi kuulla kirkon ”sykkeen” – sen rauhan, joka on säilynyt muuttumattomana, vaikka maailma ympärillä on kääntynyt päälaelleen.
Nyt, kun olemme kävelleet tämän historian ja mystiikan halki, kutsun teidät astumaan sisään. Mutta teen teille pyynnön: jättäkää kiireet oven ulkopuolelle. Älkää vain katsoko rakennusta, vaan kokekaa se. Katsokaa, miten valo siivilöityy ikoneiden kautta ja kuuntelekaa, miten hiljaisuus täällä tuntuu melkein äänekkäältä. Tämä kirkko on muistutus siitä, että Turku ei ole vain kivilinnuksia ja toria, vaan se on myös sielujen koti ja hengellinen satama. Olkaa hyvät ja tulkaa perässä, niin lähdetään tutkimaan tätä kultaista hiljaisuutta yhdessä.
