Luku 1
(Opas pysähtyy Miemalanpuiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämminhenkisesti.)
Katsokaa ympärillenne. Hengittäkääpä nyt kunnolla sisään tätä raikasta metsän tuoksua. Onko se ihmeellistä, että vain muutaman askeleen päässä meistä sykkii kaupungin kiire, mutta tässä, Miemalanpuiston syleilyssä, aika tuntuu pysähtyneen? Täällä on jotain sellaista rauhaa, jota on vaikea selittää, mutta helpoisti tuntea. Nuo korkeat puut ja pehmeä sammal eivät ole vain luontoa, ne ovat kuin elävä arkisto. Kun kuljemme näitä polkuja pitkin, me emme vain kävele metsässä, vaan me astumme kerroksittain historiaan. Tunnustatteko sen, miten ilma tuntuu täällä hieman tiheämmältä, melkein kuin metsä kuiskailemaan meille asioita, jotka on unohdettu kaupungin betoniviidakkoon.
Mutta mennäänpä syvemmälle. Miemala ei ole syntynyt tyhjästä, vaan se on osa sitä suurempaa tarinaa, miten meidän asutuksemme on levittäytynyt ja muuttunut. Jos mennään takaisinpäin, täällä on ollut aikaa, jolloin luonto ja ihminen elivät paljon tiiviimmässä, joskin karussa symbioosissa. Tällaiset alueet ovat olleet elintärkeitä; täältä on haettu polttopuita, sählätty pientaloja ja laidunnettu karjaa. Kuvitelkaa hetkeksi tähän metsään vanhat hevoskärryt, raskaita puukuormia ja ihmisiä, joiden kädet olivat karkeat työn jäljiltä. Tämä puisto on säilyttänyt pirstaleita siitä ajasta, kun kaupunki ei ollut vielä niellyt kaikkea ympärillään. Se on kuin pieni saareke, joka on taistellut tilastaan kaupungistumisen keskellä. Jokainen vanha puunrunko ja kivenlohkare on todistaja sille, miten maisema on muovattu, raivattu ja lopulta jätetty taas luonnon armoille, jotta me voisimme nyt tulla tänne hengittämään.
Ja tässä kohtaa tulee se, mistä harva tietää. Jokaisessa tällaisessa metsässä on omat salaisuutensa, ja Miemalassa ne kätkeytyvät varjoihin. Paikallisten kertomuksissa ja kaupunkimyyteissä on aina viitattu siihen, että nämä metsäiset kolot janoton maa eivät ole täysin tyhjiä. Sanotaan, että täällä on kulkenut vanhoja polkuja, joita ei löydy mistään kartasta, ja että tietyissä kohdissa metsän hiljaisuus on niin syvää, että voi kuulla menneiden sukupolvien kaiun. Onko täällä asunut metsänhenkiä tai onko täällä kätketty jotain sota-ajan salaisuuksia? Historioitsijana tiedän, että faktat ovat tärkeitä, mutta harrastajana tiedän, että myytit antavat paikoille sielun. Kun kuljettaan tuon tiheämmän kohdan läpi, katsokaa tarkkaan puunrunkojen väleihin. Ehkä huomaatte jotain, mikä ei kuulu nykyhetkeen.
Nyt, kun olemme täällä, haastan teidät tekemään yhden asian. Älkää vain kävelkö läpi, vaan pysähtykää hetkeksi täysin hiljaa. Sulkekaa silmänne ja yrittäkää kuulla se, mitä kaupunki ei anna meille: luonnon oma rytmi. Miemalanpuisto on meille muistutus siitä, että vaikka maailma ympärillämme muuttuu ja nopeutuu, on tärkeää säilyttää nämä pyhät, vihreät tilat, joissa voimme kohdata itsessämme sen saman alkukantaisen rauhan, jonka täällä kulkeneet kokivat sata vuotta sitten. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian matkan kanssani. Olkaa hyvät, jatkakaa matkaa omassa tahdissanne ja antakaa metsän kertoa teille loput tarinasta.
