Keijumäki

(Opas pysähtyy mäen rinteelle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi, samalla kun hän viittoo ympärillä olevaa metsää ja kukkuloita.) Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se tietty sähkö ilmassa, joka muuttuu heti, kun astumme tälle maalle. Tervetuloa Keijumäelle. Nyt me ei vain kävellä luonnossa, vaan me astumme sisään paikkaan, jossa ajan rajat tuntuvat hämärtyvän. Huomaatte varmaan, miten metsä täällä tuntuu kuiskaavan, ja miten valo siivilöityy puiden läpi juuri sillä tavalla, joka saa ihmisen epäilemään, onko hän yksin. Tämä ei ole mikä tahansa kukkula, vaan paikka, jolla on sielu. Täällä luonto ja historia kietoutuvat toisiinsa niin tiukasti, ettei niitä voi enää erottaa. Hengittäkää syvään – haistatteko sammaleen ja ikiaikaisen maan tuoksun? Me olemme nyt siellä, missä arki loppuu ja tarinat alkavat. Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, meidän on ymmärrettävä, että tällaiset kohoamat ovat olleet meille ihmisille pyhiä jo tuhansia vuosia. Ennen kaupunkeja, ennen teitä ja ennen nykyistä maailmankuvaamme, tällaiset mäet toimivat maamerkkeinä ja henkisinä keskuksina. Ne olivat paikkoja, joissa seurattiin tähtien liikkeitä ja juhlittiin vuodenaikojen vaihtumista. Täällä, näillä rinteillä, on todennäköisesti kulkenut sukupolvi toisensa jälkeen hakemassa yhteyttä johonkin suurempaan. Se ei ollut vain käytännöllistä, vaan elinehto. Kun ihminen katsoi alas laaksoon tältä huipulta, hän näki maailmansa, mutta katsoessaan ylös, hän näki jumalansa. Tämä maa on imenyt itseensä vuosisatojen rukoukset, pelot ja toiveet, ja se historia elää yhä näissä kivenlohkareissa ja vanhoissa puissa, jotka ovat nähneet enemmän kuin me voimme kuvitella. Mutta sitten meillä on tietysti se, mistä paikka on saanut nimensä: keijut ja näkymätön kansa. Kansanperinteessämme tällaiset mäet eivät olleet tyhjiä, vaan ne olivat muidenkin koti. Sanottiin, että maan alla asui väki, joka piti huolta metsistä ja vesistä, mutta joka saattoi olla myös arvaamaton, jos vieras astui paikoilleen kunnioituksetta. Keijumäen myytti ei ole vain satuja lapsille, vaan se heijastaa sitä kunnioitusta, jota esi-isämme koivat luontoa kohtaan. He tiesivät, että on olemassa voimia, joita ei voi selittää järjellä. Ehkäpä nuo oudot varjot puiden välissä tai äkillinen hiljaisuus, jonka välillä kuuluu vain yksi outo ääni, ovat merkkejä siitä, että perimätiedot olivat oikeassa. Täällä raja näkyvän ja näkymättömän välillä on aina ollut ohut kuin harsomainen verho. Joten, kun me jatkamme matkaamme eteenpäin, pyydän teitä yhtä asiaa. Älkää vain kävelkö, vaan tunnistakaa paikka. Kuuntelkaa, mitä tuuli kertoo ja katsokaa tarkasti kiven rakoja. Ehkäpä joku teistä näkee jotain, mitä muut eivät huomaa, tai tuntee pienen väristyksen niskassaan. Keijumäki ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan jokaiselle, vaan vain niille, jotka osaavat olla hiljaa ja kuunnella. Olkaa varovaisia askeleidenne kanssa ja muistakaa, että olemme täällä vain vieraita. Pidetään tämä paikka pyhänä ja hiljaisena, jotta myös seuraavat sukupolvet voivat tulla tänne ja tuntea saman ihmeen, jonka me tunnemme juuri nyt. Mennäänpäpä, katsotaan mitä mäen huipulla odottaa.