Luku 1
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja elehtii rauhallisesti ympäröivää metsää ja kalliomuodostelmia kohti. Äänensävy on kutsuva ja hieman salaperäinen.)
Ottakaa hetki aikaa ja vain kuunnelkaa. Kuulkaa, miten tuuli humisee näissä puissa ja miten hiljaisuus laskeutuu ympärillemme. Me seisomme nyt Kiviportinmäellä, paikassa, jossa luonnon voima ja ajan kuluminen kohtaavat tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi. Katsokaa noita massiivisia kivenlohkareita, jotka seisovat kuin muinaiset vartijat. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, ikään kuin me olisimme astumassa pois nykyajasta ja siirtymässä johonkin syvempään, johonkin alkuperäiseen. Tämä ei ole vain metsäinen rinne tai kasa kiviä, vaan se on kuin avoin kirja, jonka sivuja jääkausi ja vuosituhannet ovat kirjoittaneet. Tunnukaa tuo kosteus ilmassa ja haistakaa sammaleen tuoksu, se on historian oma haju.
Jos katsomme näitä kiviportteja tarkemmin, ymmärrämme, että olemme valtavan geologisen draaman äärellä. Miljoonia vuosia sitten, kun mannerjäätikkö valtasi maan, se ei vain kuljettanut mukanaan soraa ja hiekkaa, vaan murskasi kalliota ja siirsi näitä kolossalisia lohkareita kilometrien päähän. Kun jää lopulta suli ja maa vapautui painostaan, syntyi tämä dramaattinen maisema. Mutta historia ei ole täällä vain kiveä. Ihminen on kulkenut näiden polkujen varrella jo kauan ennen meitä. Kiviportinmäki on toiminut luonnollisena maamerkkinä ja kiintopisteenä. Voin melkein nähdä mielessäni, kuinka muinaiset metsästäjät ovat pysähtyneet juuri tähän, tarkkailleet alapuolella avautuvaa maastoa ja suunnitelleet reittejään. Tämä paikka on ollut osa elintärkeää verkostoa, jossa luonnonmuodot ovat määrittäneet, missä kuljetaan ja missä levätään. Se on ollut rajanveto, suojan paikka ja ehkä jopa pyhä tila.
Mutta tiedättekö, jokaisella tällaisella paikalla on myös varjonsa, salaisuutensa. Paikallisissa tarinoissa ja vanhoissa uskomuksissa on aina viitattu siihen, että Kiviportit eivät ole vain kiveä, vaan ne ovat portteja johonkin muuhun. Sanotaan, että tiettyinä öinä, kun kuu on juuri oikeassa asennossa, kiviporttien välistä voi aistia läsnäoloa, joka ei kuulu tähän maailmaan. Jotkut uskovat, että täällä asuu maanhenkiä tai muinaisia vartijoita, jotka valvovat metsän rauhaa. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko tässä maastossa jotain sellaista, mitä moderni tiede ei pysty selittämään? Ehkä se on juuri tuo hämärä tunnelma ja kivien massiivisuus, joka saa meidät tuntemaan itsemme pieniksi ja herättää kunnioituksen tuntemuksen tuntemattomaa kohtaan. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta elävän.
Nyt minä haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme ja kuljemme noiden suurten kivien välistä, älkää vain kävelkö, vaan tunnukaa. Koskettakaa kiven pintaa, tunkakaa sen kylmyys ja karkeus sormissanne ja miettikää, kuinka monta sukupolvea on tehnyt saman. Mitä te näette noissa muodoissa? Mitä te kuulete tuulen kuiskausten takana? Kiviportinmäki ei anna vastauksiaan helposti, mutta se palkitsee ne, jotka osaavat pysähtyä ja kuunnella. Mennäänpä nyt eteenpäin, syvemmälle metsään, ja katsotaan, mitä portit meille paljastavat. Tervetuloa matkalle ajan halki.
