Sotima

(Opas pysähtyy, katsoo ryhmää lempeästi ja viittaa kädellään ympäröivään maisemaan. Äänensävy on rauhallinen, kutsuva ja hieman salaperäinen.) Hyvää päivää teille kaikille. Ottakaa hetki aikaa, hengittäkää syvään tätä puhdasta pohjoista ilmaa ja tuntekaa, miten täällä Sotimassa aika tuntuu hidastuvan. Me emme ole vain yhdessä kunnassa, vaan me olemme astumassa sisään maisemaan, jossa luonnonvoimat ja ihmisen sitkeys ovat käyneet vuosisataista vuoropuhelua. Katsokaapa näitä metsien reunoja ja kukkuloita – ne näyttävät ehkä hiljaisilta, mutta jos kuuntelee tarkasti, ne kuiskaavat tarinoita ajalta, jolloin elämä oli karua, mutta yhteisöllisyys tinkimätöntä. Täällä, missä taivas tuntuu tulevan lähemmäs maata, jokainen kivi ja jokainen puro kantaa mukanaan muistoja sukupolvilta, jotka raivasivat tämän maan kiven keskeltä. Jos katsomme historian syvyyksiin, Sotima on ollut strateginen ja elintärkeä solmukohta. Se on toiminut siltana ja porttina, kun on liikuttu pohjoiseen kohti Lappia tai itään kohti Kainuun syvimpiä metsiä. Täällä elämä pyöri pitkään metsätalouden, pienten tilojen ja kovaan työhön perustuvan omavaraisuuden ympärillä. Historiallisesti tämä alue on ollut osa sitä suurta pohjoista erämaata, jossa ihminen oli pieni, mutta henkinen maailma valtava. Kun ajattelette näitä vanhoja rakennuksia ja maamerkkejä, muistakaa, että ne eivät ole vain puuta ja kiveä, vaan ne ovat todisteita siitä, miten täällä selviydyttiin ankarista talvista ja lyhyistä, mutta intensiivisistä kesistä. Jokainen tupa ja jokainen kirkonkellon kumu on kertonut rytmin, jota mukaan on kuljettu vuosisatojen ajan, ja tuo periksiantamattomuus näkyy täällä edelleen ihmisten silmissä ja kylien rakenteissa. Mutta kuten jokaisella pohjoisen paikkakunnalla, myös Sotimalla on omat salaisuutensa ja myyttinsä. Sanotaan, että näiden metsien siimeksessä asuu voimia, joita ei voi selittää pelkällä järjellä. Vanhat tarinat kertovat maahisista ja metsänhengetten kohtaamisista, jotka muistuttivat ihmistä siitä, ettei metsä ole koskaan täysin ihmisen hallinnassa. On olemassa paikkoja, joita paikalliset ovat välttäneet tai kunnioittaneet erityisellä tavalla – kiviä, joiden uskottiin suojelevan tai varoittavan. Nämä myytit eivät olleet vain satujat, vaan tapa selittää maailmaa, jossa luonto oli arvaamaton ja pelottava. Kun kuljemme eteenpäin, huomaatte ehkä itsekin sen hienoisen väreilyn ilmassa; se on se tunne, kun historian ja mytologian raja hämärtyy ja tuntee olevansa osa jotain paljon suurempaa kuin vain nykyhetki. Nyt minä haastan teidät tekemään jotain. Kun jatkamme matkaamme ja pysähtytte myöhemmin omillenne, älkää vain katsoko nähtävyyksiä, vaan yrittäkää kuunnella. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuvitelkaa, miltä täällä kuulosti sata vuotta sitten – hevosten kavioiden kopina, kirveen iskut ja kaukainen huhutusten ääni. Mitä te itse löydätte tästä rauhasta? Sotima ei paljasta kaikkia korttejaan heti, vaan se vaatii vierailijaltaan kärsivällisyyttä ja avoimuutta. Toivon, että vietätte täällä aikaa niin, että löydätte oman pienentä tarinanne tämän suuren historian keskeltä. Olkaa tervetulleita tutkimaan, ihmettelemään ja ennen kaikkea tuntemaan tämän maan sielun. Mennäänpäpä nyt katsomaan, mitä seuraava mutka meille paljastaa.