Tri. Georg Kollmann

*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja elehtii rauhallisesti kädellään kohti kohdetta. Äänensävy on kutsuva, hieman salaperäinen ja lämmin.)* Katsokaapa tätä paikkaa. Pysähdytään hetkeksi ja vain hengitetään tätä ilmaa. Huomaatteko, miten kaupungin kiire tuntuu jäävän taaksemme, kunnallaan astumme Tri. Georg Kollmannin maailmaan? Täällä seinät eivät vain ole kiveä ja laastia, vaan ne kantavat mukanaan vuosikymmenten, ehkä vuosisatojen, hiljaisia huokauksia. On jotain hätkähdyttävää siinä, miten tällainen kohde seisoo tässä meidän keskellämme, ikään kuin aikakapselina, joka kieltäytyy taipumasta nykyajan vilskeelle. Voitte melkein kuulla kaukaiset askeleet kivetyksellä ja tuntea sen hienoisen jännityksen, joka on täyttänyt tämän tilan silloin, kun täällä on tehty päätöksiä, jotka ovat vaikuttaneet monen ihmisen elämään. Tervetuloa matkalle, jossa tiede, historia ja inhimillinen kohtalo kohtaavat. Kun puhutaan Georg Kollmannista, emme puhu vain yksittäisestä henkilöstä, vaan kokonaisesta aikakaudesta, jolloin uteliaisuus ja kurinalaisuus kulkivat käsi kädessä. Kollmann oli mies, joka edusti aikansa älyllistä eliittiä, ja tämä paikka oli hänen laboratorionsa, hänen pyhäkkönsä. Kuvitelkaa itsenne takaisin aikaan, jolloin lääketiede ja luonnontieteet olivat vielä täynnä mysteereitä ja jokainen uusi löydös oli kuin palapelin palanen maailmankaikkeuden ymmärtämisessä. Täällä, näiden huoneiden suojissa, on pohdittu elämän ja kuoleman rajoja, analysoitu näytteitä ja kirjoitettu muistiinpanoja, jotka ovat heijastaneet eurooppalaisen sivistyshistorian suurinta murrosta. Se ei ollut vain työtä, vaan intohimoa, joka rajautui lähes pakkomielteeseen. Arkkitehtuuri itsessään kertoo tästä: se on arvokasta, mutta samalla funktionaalista, juuri kuten Kollmannin oma lähestymistapa tieteeseen oli. Hän ei hakenut loistoa, vaan totuutta, ja juuri se tekee tästä kohteesta niin aidon ja koskettavan. Mutta kuten jokaisessa mielenkiintoisessa historiassa, myös Kollmannin kohdalla on puolia, jotka eivät löydy virallisista arkistoista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu tietyistä huoneista tai kellareista, joihin ei ollut pääsyä, ja kokeista, jotka olivat ehkä liian rohkeita aikansa moraaliin. Sanotaan, että Kollmann etsi jotain sellaista, mitä ei ollut tarkoitettu löydettäväksi – kenties parannusta johonkin mahdottomaan tai avainta ihmismielen syvimpiin sopukoihin. Tämä mystiikka on osa paikan sielua. Onko kyse vain kaupunkilegendoista vai onko näiden seinien sisään jäänyt jokin näkymätön lataus? Kun kävelette käytävillä, kiinnittäkää huomiota valon ja varjon leikkiin. Monet sanovat, että tietyissä kulmissa voi tuntea läsnäoloa, kuin Kollmann itse vielä tarkkailisi työtään ja pohtisi, mihin suuntaan maailma on hänen jälkeensä kulkenut. Nyt, kun olemme kävelleet tämän historian läpi, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Mitä me jätämme jälkeemme? Kollmann jätti jälkeensä tämän rakennuksen ja nimensä, mutta ennen kaikkea hän jätti meille perinnön siitä, mitä tarkoittaa olla utelias. Toivon, että vietatte tämän kohteen jälkeen hetken hiljaisuudessa ja pohditte, mikä teidän oma intohimonne on. Katsokaa vielä kerran tätä näkymää, tuntekaa historian paino hartioillanne ja ottakaa se mukaan, kun jatkamme matkaamme. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani – nyt on aika antaa paikan puhua teille itse.