Luku 1
(Opas pysähtyy suurten kivien keskelle, ottaa syvään henkeä ja katsoo ympärilleen, ennen kuin kääntyy ryhmää kohti.)
Katsokaapa ympärillenne. Tunnetteko te tämän saman hiljaisuuden, joka täällä viipyy, vaikka tuuli humisisi puissa? Tervetuloa Kajaankivenpuistoon. Täällä me emme ole vain metsässä, vaan me seisomme kirjaimellisesti historian päällä. Nämä massiiviset siirtolohkareet, jotka näyttävät siltä kuin jättiläinen olisi vain pudottanut ne tähän kohtaan, luovat tunnelman, joka on jotain enemmän kuin vain luontoa. Se on kuin katedraali, mutta kattona on taivas ja seininä ikiaikainen graniitti. Kun suljete silmänne, voitte melkein kuulla, kuinka maa on liikkunut ja muovautunut tuhansia vuosia sitten. Täällä aika tuntuu pysähtyvän, ja meistä tulee pieniä tässä valtavassa luonnon kiertokulussa.
Mutta mennäänpä nyt syvemmälle, ajassa taaksepäin. Nämä kivet eivät ole täällä sattumalta. Meidän on kuviteltava maailma, joka oli peitossa kilometrien paksuisen jäämassan alla. Noin kymmenen tuhatta vuotta sitten, kun jääkausi alkoi väistyä, valtavat jäämassat kuljettivat mukanaan näitä kivenlohkareita satojen kilometrien päästä. Se oli raakaa voimaa, jollaista ihminen ei pysty edes käsittämään. Kun jää suli, nämä kivet jäivät jäljelle todistajiksi siitä mullistuksesta. Kajaani itsessään on syntynyt tämän karun ja kauniin maaston ehdoilla. Alueen geologia on määrittänyt, missä ihmiset ovat asuneet ja miten he ovat liikkuneet. Nämä lohkareet ovat olleet maamerkkejä jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään tietä raivattiin. Ne ovat olleet suunnistuspisteitä metsästäjille ja vaeltajille, jotka ovat kulkeneet näitä polkuja satojen vuosien ajan, etsien selviytymistä ja rauhaa pohjoisen erämaasta.
Ja tässä tulee se mielenkiintoinen osa, se mitä oppaiden oppaat kuiskaavat. Luonto on tarkkaa, mutta ihminen rakastaa mysteereitä. Täällä, näiden kivien varjoissa, on aina liikkunut tarinoita. Sanotaan, että jotkin näistä kivistä eivät ole vain kiveä, vaan ne kätkevät sisäänsä muinaisia salaisuuksia. On puhuttu kätköistä ja legendoista, joissa kivien asettelu viittaisi johonkin suurempaan, ehkäpä muinaiseen merkistöön tai rajaan, jota ei saanut ylittää. Jotkut uskovat, että kivien välissä kulkee näkymättömiä polkuja, jotka johtavat muualle kuin vain metsän siirteisiin. Vaikka tiede kertoo meille jääkaudesta, mielikuvitus kertoo meille tarinoita haltijoista ja maanhengetten suojeluksesta. Onko se vain satua? Ehkä. Mutta kun seisotte yksin suuren lohkareen vieressä hämärän laskeutuessa, on helppo uskoa, että kivi saattaa kuiskailla jotain niille, jotka osaavat todella kuunnella.
Nyt minä haastan teidät. Älkää vain kävelkö näiden kivien ohi, vaan menkää lähemmäs. Koskettakaa pintaa, tuntekaa se kylmyys ja karkeus, joka on säilynyt lähes muuttumattomana tuhansia vuosia. Mietikää, mitä kaikki ne ihmiset, jotka ovat täällä ennen meitä käyneet, ovat ajatelleet tätä samaa näkyä. Kun jatkamme matkaamme, ottakaa tämä tunne mukaan: olemme vain hetkellisiä vieraita tässä puistossa, mutta nämä kivet, ne jäävät tänne vartioimaan metsää vielä kauan sen jälkeen, kun me olemme poistuneet. Olkaa siis kunnioittavia, pysykää polulla ja antakaa luonnon kertoa oma tarinansa. Mennäänpä katsomaan seuraavaa lohkaretta.
