Luku 1
(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän viittaa kädellään ympäröivää vehreyttä.)
Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähdyttään hetkeksi tässä. Kuulkaa, miten kaupungin häly vaimenee, kun astumme Nummenpuistoon. Tunnetteko tämän ilmassa leijuvan kosteuden ja vanhan puun tuoksun? Täällä aika tuntuu hidastuvan. Monelle tämä on vain kaunis viheralue, paikka kävelylle tai hetken hengähdykselle, mutta minulle, historian harrastajalle, tämä paikka on kuin avoin kirja. Jokainen sammaloitunut kivi ja jokainen kouristunut koivun oksa kantaa mukanaan muistoja ajalta, jolloin maailma oli hitaampi ja luonto hallitsi vielä kaupunkikuvaa. Me emme ole vain puistossa, vaan olemme astumassa sisään elävään arkistoon, jossa luonto ja ihmisen kädenjälki ovat kietoutuneet toisiinsa vuosikymmenten saatossa.
Jos katsomme ympärillemme, voimme kuvitella tämän alueen satoja vuosia sitten. Tämä ei ole aina ollut hoidettu puisto, vaan osa laajempaa kulttuurimaisemaa, jossa maatalous ja metsä kohtasivat. Nummenpuiston kaltaiset alueet olivat usein strategisia; ne olivat välipysäkkejä, lepopaikkoja tai jopa rajoja eri tilojen välillä. Täällä on kulkenut sukupolvia:päällystämättömillä teillä on kolistellut hevoskärryt ja täällä on kuljettu sunnuntai-iltapäivinä hienoimmissa vaatteissa, kun kaupungistuminen alkoi muuttaa ympäristöä. Historiallisesti tällaiset puistot olivat keitaaita, joihin kaupunkilaiset pakenivat teollisuuden nokea ja kiirettä. Se on ollut paikka, jossa on pohdittu elämää, käyty salaisia keskusteluja ja jossa on nähty, kuinka ympäröivä rakennuskanta on noussut ja laskenut. Luonto on toiminut hiljaisena todistajana kaikelle sille, mitä me ihmiset olemme täällä rakentaneet ja purkaneet.
Mutta tiedättekö, jokaisessa vanhassa puistossa on myös se puoli, jota ei kirjoiteta virallisiin opaskirjoihin. Paikalliset huhut ja vanhat tarinat kertovat, että Nummenpuiston syvimmillä kolkilla, siellä missä varjot ovat pisimmillään, asuu jotain määrittelemätöntä. Jotkut sanovat, että täällä on kulkenut entisten asukkaiden henget, jotka eivät ole vielä löytäneet tietään pois, toiset taas uskovat, että puiston vanhimmat puut vaalivat muistoja, jotka on pyyhitty historiankirjoista. On sanottu, että jos pysähtyy täydelliseen hiljaisuuteen ja kuuntelee tuulen suhinaa lehvistössä, voi kuulla kaukaisia kaikuja menneistä juhlista tai kenties huokauksia, jotka jäivät tänne vuosikymmeniä sitten. Se on puiston oma mystiikka, tuo hienoinen väreily ilmassa, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain kokoelman puita ja polkuja.
Nyt, kun olemme virittäytyneet tähän tunnelmaan, kutsuisin teidät kulkemaan kanssani syvemmälle puiston syliin. Älkää kiirehkö, vaan katsokaa tarkasti: etsikää puunrungoista vanhoja merkkejä tai katsokaa, miten valo siivilöityy lehvästön läpi. Anna tämän paikan kertoa sinulle oma tarinansa. Kun kuljemme eteenpäin, miettikää, mitä te itse jättisitte jälkeenne tähän puistoon, jotta sata vuotta tästä joku muu opas voisi kertoa teidän tarinaanne. Olkaa hyvä, seurakaa minua, mennään katsomaan, mitä puiston sydän meille vielä paljastaa.
