Vepsäläinen Vantaa, Porttipuisto

(Opas pysähtyy Porttipuiston vehreyden keskelle, ottaa rennosti asennon ja katsoo ryhmäänsä hymyillen. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.) Katsokaapa ympärillenne. Me seisomme tässä Porttipuistossa, keskellä modernia Vantaata, missä kaupungin syke ja betoni kohtaavat tämän rauhallisen viherkeitaan. Mutta jos suljette silmänne hetkeksi ja annatte liikenteen melun hälvetä, voitte melkein tuntea sen – sen vanhan, kostean mullan tuoksun ja kuulla kaukaisen kirveen iskut. Täällä, näiden puiden katveessa, lepää kerroksittain tarinoita, joita ei kirjoiteta oppikirjoihin. Me emme ole vain puistossa, vaan olemme ikään kuin aikaportissa. Täällä Vantaan monikerroksinen identiteetti tiivistyy: täällä kohtaavat maaseudun hiljaisuus, teollisuuden nousu ja se hämärä, lähes unohdettu perintö, jota kutsutaan vepsäläisyydeksi. Mutta mikä se oikein on, tämä vepsäläinen Vantaa? Jos menemme historian syvään päätyyn, meidän on ymmärrettävä, että Vantaa ei ole koskaan ollut vain yksi asia. Se on ollut kauttakulkupaikka, portti itään ja länteen. Vaikka vepsät tunnetaan nykyään pääasiassa Karjalan ja Vienaan alueen kansana, heidän läsnäolonsa ja vaikutuksensa täällä on ollut hienovaraisempaa, ikään kuin veden alla virtaava virta. Se on tarina vaeltavista ihmisistä, metsämiehistä ja käsityöläisistä, jotka toivat mukanaan itäisen ortodoksisuuden ja erilaisen tavan katsoa maailmaa. Kun Vantaa vielä koostui pienistä kylistä ja valtavista metsäalueista, täällä asui ihmisiä, joiden juuret kurottivat syvälle itään. He olivat osa sitä suurta, monikielistä mosaiikkia, joka rakensi tämän maan pohjan ennen kuin kaupungistuminen pyyhkäisi kaiken tieltään. Porttipuisto itsessään on kuin muistomerkki tälle rajapinnallisuudelle; se on silta menneen ja nykyisen välillä. Tähän liittyy kuitenkin tietty salaisuus, sellainen paikallinen myytti, joka kiehtoo meitä historian harrastajia. Sanotaan, että täälläpäin on ollut paikkoja, joissa kieli ja usko sekoittuivat tavalla, jota virallinen kirkko ei aina hyväksynyt. Vepsäläinen perintö on usein ollut hiljaista, lähes näkymätöntä, koska se sulautui suomalaiseen arkeen. Mutta jos katsotte tarkasti näitä vanhoja puita tai kuljette polkuja, jotka seuraavat muinaisia rajoja, voitte aistia sen mystiikan. On kerrottu, että täällä on kohdattu ihmisiä, jotka tunsivat metsän salaisuudet paremmin kuin kukaan muu, ja että tähän maaperään on jäänyt kaihoisaa kaipuuta itään. Se on sellaista historiaa, jota ei löydy arkistoista, vaan se elää vain tarinoissa, joita on kuiskattu polvillaan takkatulessa kymmeniä vuosia sitten. Nyt minä haastan teidät tekemään jotain. Kun jatkamme matkaamme puiston läpi, älkää vain kävelkö. Pysähtykää. Koskettakaa kaarnaa, katsokaa veden heijastuksia ja miettikää, ketkä kaikki ovat astuneet näille samoille poluille ennen meitä. Kuka täällä on itkenyt, kuka nauranut ja kuka on unelmoinut kaukaisista maista? Porttipuisto ei ole vain levähdyspaikka, vaan se on kutsu kuunnella historiaa, joka ei huuda, vaan kuiskaa. Olkaa kuulolla, sillä Vantaa kertoo tarinansa niille, jotka osaavat oikein kysyä. Mennäänpä, katsotaan mitä muita salaisuuksia tämä puisto meille vielä paljastaa.