Suutarilanpuisto

(Opas pysähtyy polun varteen, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmäänsä hymyillen. Hän elehtii ympärillä olevaa metsää ja kosteikkoa.) No niin, hyvät matkakumppanit, pysähdytäänpä hetkeksi tässä. Sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa. Kuulkaa, miten tuuli humisee nuorissa koivuissa ja miten jossain kauempana kaupungin häly vaimenee lähes täysin. Olemme nyt Suutarilanpuistossa, mutta älkää antako tämän rauhallisen luonnon hämätä. Me emme ole vain tavallisessa metsässä, vaan me seisomme kerrosten päällä. Tässä maaperässä lepää vuosisatojen takainen arki, hien ja kovan työn historia. Tunnukaa se kosteus ilmassa ja tuokskuu tämä multa. Tässä paikassa luonto on ottanut takaisin sen, minkä ihminen kerran muokkasi, mutta jos katsotte tarkkaan, voitte melkein nähdä vilahduksia menneisyydestä puiden välistä. Siirrytäänpä nyt hieman syvemmälle tähän tarinaan. Suutarila ei ole syntynyt tyhjästä, vaan se on kasvanut juuri tällaisista ympäristöistä, missä vesi ja maa kohtaavat. Kun katsomme tätä maisemaa, meidän on muistettava, että satoja vuosia sitten täällä ei ollut asfalttiteitä eikä kerrostaloja. Täällä vallitsi maaseudun rytmi. Nimi Suutarila viittaa tietysti käsityöläisyyteen, mutta koko alueen sielu on ollut maanviljely ja metsän hyödyntäminen. Täällä on raivattu peltoja, ajettu karjaa ja taisteltu jokaisesta sadosta. Kuvitelkaa ne vanhat pihapiirit, joissa savupiippujen savu nousi harmaaseen taivaaseen ja lapset juoksivat paljain jaloin juuri näillä poluilla, joita me nyt kuljemme. Tämä puisto on kuin aikakapseli, joka muistuttaa meitä siitä, miten Helsinki on laajentunut ja kuinka kaupunki on hitaasti nielaisut vanhat kylät, jättäen jälkeensä vain tällaisia vihreitä keitaita, joissa historia kuiskailee vielä. Mutta tiedättehän, että jokaisella metsällä on myös omat salaisuutensa. Täällä Suutarilan suunnalla on aina liikkunut tarinoita näkymättömistä asukkaista. Vanhan kansan mukaan tällaiset kosteikot ja tiheiköt eivät olleet vain ihmisten hallussa. Sanottiin, että metsän rajoilla, missä valo ei kunnolla tavoita maata, asui olentoja, jotka vartioivat maan rauhaa. Ehkä kyse oli vain mielikuvituksesta tai tavasta selittää luonnon arvaamattomuutta, mutta paikalliset tiesivät, ettei metsässä kannattanut huutaa liian kovaa tai kulkea yksin pimeän tullen. Onko täällä oikeasti ollut jotain yliluonnollista? Sitä emme tiedä, mutta kun seisoo täällä yksin hämärässä, voi tuntea selässään jonkun katseen. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain virkistysalueen. Se on muisti, joka ei halua unohtua. Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan hengen, haastan teidät tekemään jotain. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain kävelkö, vaan etsikää ympäriltänne merkkejä. Katsokaa, onko jossain kiven muoto sellainen, että se voisi olla osa vanhaa perustusta, tai onko jossain puussa outo mutka, joka kertoo jostain menneestä. Anna mielikuvituksesi kulkea mukana. Suutarilanpuisto ei anna kaikkia vastauksiaan kerralla, vaan se vaatii tarkkailevaa silmää ja avointa sydäntä. Kiitos, että kuljette kanssani tämän pienen historiallisen kierroksen. Nyt jatketaan matkaa, mutta pidetään tämä tunnelma mukana loppuun asti.