Riihipuisto

(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja levittää kätensä ympäröivän luonnon suuntaan. Äänensävy on kutsuva, rauhallinen ja hieman salaperäinen.) Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on tämä tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle, kun astutaan Riihipuiston siimekseen. Täällä kaupungin hälinä ei katoa kokonaan, mutta se muuttuu kaukaisuuteen, ikään kuin se olisi eri maailmassa. Me seisomme paikassa, jossa luonnon villiys ja ihmisen kädenjälki kohtaavat tavalla, jota on vaikea selittää vain puilla ja polkuilla. Ilmassa on jotain sellaista, mikä saa pysähtymään. Se on kunnioitusta menneisyyttä kohtaan. Kun katsotte näitä vanhoja puita ja maanmuotoja, älkää nähneet vain puistoa, vaan elävää arkistoa. Täällä maa muistaa asiat, jotka ovat jo kauan sitten pyyhkiytyneet pois historiankirjoista, mutta jotka elävät vielä tässä rauhassa. Jos menemme syvemmälle historiaan, niin pitää ymmärtää, että nimi Riihipuisto ei tullut tyhjästä. Riihi oli talon pyhin paikka, satoa kuivattu ja elämää turvattu. Täällä, missä nyt kuljemme, on vuosisatojen ajan käyty kamppailua luonnonvoimien kanssa. Alueen maaperä kertoo tarinaa ajasta, jolloin elämä oli sidottu tiukasti vuodenaikoihin ja maan antiin. Täällä on liikkunut karjaa, täällä on raivattu peltoja ja täällä on tehty päätöksiä, jotka ovat vaikuttaneet koko ympäröivän asutuksen kohtaloon. Se ei ollut vain työtä, vaan se oli selviytymistaistelua. Kun kävelette näillä poluilla, kuvitelkaa itsenne aikaan, jolloin jokainen heinänkorsi oli arvokas ja jokainen säämuutos saattoi tarkoittaa nälkäistä talvea. Tämä luonto, joka näyttää meille nyt niin rentouttavalta, oli ennen ankara ja vaativa isäntä, jota oli pakko kunnioittaa, jos halusi selviytyä. Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös varjonsa, sellainen salaisuus, jota ei kirjoiteta virallisiin oppaisiin. Vanhat kertovat, että Riihipuiston syvimmissä kolkissa, siellä missä varjot pitenevät jo keskipäivällä, on aina tuntunut olevan jotain muuta läsnä. On puhuttu hämäristä hahmoista ja maan alla kuiskivista äänistä, jotka muistuttavat meitä siitä, ettemme ole täällä koskaan täysin yksin. Jotkut sanovat, että puiston vanhimmat puut toimivat portteina menneisyyteen, ja jos pysähtyy oikeaan kohtaan ja kuuntelee tarkasti, voi kuulla kaukaa kaikuvan työnlaulun tai lapsen naurun ajalta, jota ei enää ole. Se on sellaista kansanperinnettä, joka sitoo meidät tähän maahan. Se muistuttaa siitä, että luonto ei ole vain materiaa, vaan se kantaa mukanaan kaikkia niitä tunteita ja kohtaloita, jotka täällä ovat kertaalleen koettu. Nyt kun olemme kulkeneet tämän matkan läpi, haluan haastaa teidät tekemään jotain. Kun jatkatte matkaanne, älkää vain kävelkö, vaan tuntekaa maa jalkojenne alla. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja yrittäkää löytää se yhteys, joka yhdistää meidät kaikki tähän paikkaan. Me olemme vain ohikulkijoita tässä suuressa tarinassa, mutta hetken aikaa meillä on mahdollisuus olla osa Riihipuiston hiljaista muistia. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Toivon, että vietätte täällä vielä hetken omassa rauhassanne ja annatte puiston kertoa teille omat salaisuutensa.