Korpiselänpuisto

*(Opas pysähtyy polun varrelle, kääntyy ryhmän puoleen ja ottaa rennosti asennon. Hän katsoo ympärilleen metsän siimekseen ja laskee ääntään hieman, jotta tunnelma tiivistyy.)* Katsokaapa ympärillenne. Tunnetteko te tämän ilman? Se ei ole vain raikasta happea, vaan se on jotain... painavampaa. Täällä Korpiselänpuistossa aika tuntuu pysähtyneen. Kun me astutaan syvemmälle näiden ikivanhojen kuusien ja sammalikkojen syliin, kaupungin melu ja kiire jäävät taakseen kuin toiseen maailmaan. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on elävä arkisto. Kuulkaa, miten tuuli humisee latvustossa – se on kuin vanhojen aikojen kuiskausta. Me emme ole täällä vain kävelyllä, vaan me olemme astumassa kerros kerrokselta syvemmälle tähän maaperään, joka on nähnyt sukupolvien vaihtuvan ja metsien kasvavan ja murtuvan. Mutta jos me mietitään tätä paikkaa historiallisesti, niin Korpiselkä ei ole koskaan ollut vain hiljaista metsää. Tämä alue on ollut osa sitä karua ja vaativaa selkärankaa, jonka ympärille varhaiset asutukset ja polut muotoutuivat. Ennen kuin meillä oli päällystetyt tiet, nämä metsät olivat elintärkeitä. Täällä on kuljettu, täällä on metsästetty ja täällä on etsitty suojaa. Kun ajattelette näitä jyrkkiä rinteitä ja tiheikkoja, kuvitelkaa ne ajat, kun ihminen oli täysin luonnon armoilla. Täällä on tehty raskasta työtä; puuta on hakattu ja kantoja raivattu, jotta elinkeino olisi löytynyt. Jokainen kivi ja jokainen puro on ollut merkki matkalla. Tämä maa on imenyt itseensä hien ja väsymyksen, mutta myös kunnioituksen sitä voimaa kohtaan, jota vain tällainen koskematon erämaa voi tarjota. Ja tässä tulee se mielenkiintoinen osa. Korpiselän kaltaisissa paikoissa on aina liikkunut tarinoita, joita ei kirjoiteta historiankirjoihin. Sanotaan, että syvällä näiden soiden ja kalliomuodostelmien välissä on paikkoja, joissa raja todellisuuden ja myyttien välillä on ohut. Paikalliset kertomukset vihjaavat, että täällä on ollut salaisia polkuja, joita vain harvat tunnesivat – reittejä, joita käytettiin silloin, kun piti pysyä näkymättömänä. On puhuttu myös metsän hengistä, jotka vartioivat näitä ikivanhoja puita. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun seisoo yksin sumuisella aamulla täällä keskellä korpea, on helppo uskoa, että joku tai jokin seuraa meitä puiden katveesta. Se on se mystiikka, joka tekee tästä puistosta enemmän kuin pelkkää luontoa; se on elävä legenda. Nyt kun me jatkamme matkaamme eteenpäin, haluan teidät pysähtymään hetkeksi. Älkää vain kävelkö, vaan kuuntelkaa. Kokeilkaa löytää se yhteys tähän maahan. Mitä te näette, kun katsotte tuota murtunutta kalliota tai tuota valtavaa, sammaleista kantoa? Mitä tarinoita te itse löydätte täältä? Meidän on tärkeää muistaa, että me olemme vain vieraita tässä metsässä, mutta samalla me olemme osa sen jatkumoa. Ottakaa tämä rauha ja tämä historian havina mukaan itsenne. Me kuljetaan vielä pienen matkan päässä, ja sitten annan teille hetken aikaa olla täysin hiljaa. Katsotaan, mitä Korpiselkä teille kertoo.