Luku 1
(Opas pysähtyy kirjaston edustalle, katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle. Hän puhuu rennosti, mutta intohimolla.)
Katsokaapa tätä rakennusta. Onko se vain kirjasto, vai onko se jotain enemmän? Kun me seisomme tässä, me emme ole vain betoniseinien ja kirjahyllyjen äärellä, vaan me olemme keskellä yhtä maailman rohkeimmista sosiaalisista kokeiluista. Tunnukaa tuo ilma – Tapiolan erityinen rauha. Täällä on jotain sellaista, mitä ei löydä keskustasta. Se on sekoitus metsää ja modernismia, hiljaisuutta ja tietoa. Kun astutte sisään, huomaatte, miten valo leikkii tiloissa. Se ei ole sattumaa. Tämän paikan tarkoitus on ollut heti alusta asti toimia hengähdyspaikkana, ikään kuin kaupunkilaisen keitaana, jossa sielu saa levähtää samalla kun mieli ruokkii itseään.
Mutta mennäänpä syvemmälle, mennään aikaan, jolloin Tapiolaa alettiin haaveilla. Meidän on ymmärrettävä Heikki von Hertzenin visio. Vuosikymmeniä sitten täällä ei ollut näitä bulevardia tai hienoja rakennuksia, vaan pelkkää karua metsää ja suota. Von Hertzen ei halunnut rakentaa vain kaupunkia, vaan hän halusi luoda uudenlaisen tavan elää. Hän haaveili puutarhakaupungista, jossa ihminen ja luonto eläisivät symbioosissa. Tämä kirjasto on osa sitä suurta palapeliä. Se ei ole vain kirjalainaamo, vaan se on ollut Tapiolan henkinen sydän. Arkkitehtuurissa näkyy se aikakauden optimismi; usko siihen, että hyvä suunnittelu ja pääsy tietoon voivat tehdä ihmisestä paremman ja onnellisemman. Täällä on kohdattu sukupolvia: sodanjälkeiset nuoret, jotka etsivät maailmaa kirjoista, ja myöhemmin digiajan pioneerit. Jokainen hyllyssä oleva kirja on kantanut mukanaan palan tätä utooppista unelmaa modernista elämästä.
Tiedättekö, Tapiolan historiassa liikkuu aina tietty mystiikka, kun puhutaan näistä alkuperäisistä suunnitelmista. Sanotaan, että kaupungin rakentajilla oli salainen toive siitä, että Tapiolasta tulisi eräänlainen "tiedon temppeli". Ei sellainen jäykkä ja pölyinen, vaan elävä organismi. On kerrottu, että kirjaston tilojen välisillä linjoilla on ollut ajatusta siitä, että ne ohjaisivat kulkijaa intuitiivisesti kohti rauhoittumista. Se on vähän kuin kaupunkisuunnittelun alkemiaa: miten betonista ja lasista saadaan jotain, joka tuntuu pehmeältä ja kutsuvalta? Monet uskovat, että täällä, näiden hyllyjen välissä, asuu edelleen se alkuperäinen utopia. Se on se näkymätön läsnäolo, joka saa meidät tuntemaan olomme turvalliseksi ja inspiroituneeksi, vaikka emme osaisi sanoittaa sitä.
Nyt, kun me olemme katsoneet tätä rakennusta historian linssin läpi, haastaisinkin teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkö sisään, vaan pysähtykää hetkeksi kuuntelemaan. Kuulkaa, miten kaupungin humina vaimenee ja miten kirjaston oma, hidas rytmi ottaa vallan. Menkää sisälle, valitkaa kirja, jota ette olisi koskaan uskaltaneet avata, ja istukaa hetkeksi alas. Anna tämän paikan historian ja hiljaisuuden kietoutua ympärillesi. Koska lopulta, Tapiolan kirjasto ei ole vain rakennus, vaan se on lupaus siitä, että tieto ja rauha kuuluvat jokaiselle meistä. Olkaa tervetulleita tutkimaan.
