Luku 1
*(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän hetken imureidä lyhyen hiljaisuuden ja tuulenvireen.)*
Katsokaapa ympärillenne. Täällä Itäviitanpuistossa aika tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Se on tuo ihmeellinen kontrasti, kun kaupungin kiire ja asfaltin humina jäävät taakse, ja astumme tähän vihreään syliin. Huomaatteko, miten valo siivilöityy lehvistön läpi ja miten ilma tuntuu täällä hieman viileämmältä ja puhtaammalta? Tämä ei ole vain kasa puita ja polkuja, vaan tämä on kaupungin keuhkot ja samalla hiljainen arkisto. Kun suljete silmänne, voitte melkein kuulla, miten luonto kuiskailee meille asioita, joita betoniviidassa ei enää kuulla. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto ja historia kietoutuvat toisiinsa tavalla, jota harva ohikulkija pysähtyy pohtimaan.
Jos menemme historian syvään päätyyn, niin tässä maastossa on nähty monenlaista vaihetta. Alun perin nämä alueet olivat osa laajempaa metsä- ja suoistumaa, jota hyödynnettiin paikallisesti pientuotantoon ja polttopuun hankintaan. Kun kaupunki alkoi laajentua ja vyöryä eteenpäin, monet tällaiset viheralueet urhoivat joko rakennusten alle tai muuttuivat tarkasti suunnitelluiksi puistoiksi. Itäviitanpuisto on säilyttänyt jotain sellaista alkukantaisuutta, joka kertoo meille siitä, millainen tämä maa oli ennen kuin ihminen piirsi siihen suoria viivoja ja tonttirajoja. Täällä on kulkenut sukupolvia, ja jokainen polku on kulunut tuhansien askelten voimalla. On kiehtovaa ajatella, että samalla maaperällä, jolla me nyt seisomme, on ehkäpä vaeltanut vuosisatoja sitten metsästäjä tai rautakauden asukas, joka katsoi samaa horisonttia kuin me, mutta näki aivan erilaisen maailman.
Mutta jokaisessa puistossa on myös omat salaisuutensa, ja Itäviitanpuisto ei ole tässä poikkeus. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita näkymättömistä rajoista ja paikoista, joissa luonto tuntuu olevan hieman ”elävämpää”. Sanotaan, että tietyissä kohdissa puistoa, erityisesti hämärän laskeutuessa, voi tuntea jonkinlaisen läsnäolon. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai kenties jostain vanhasta energiasta, joka on jäänyt maahan? Jotkut uskovat, että puiston vanhimmat puut toimivat muistina, jotka tallentavat kaiken sen, mitä täällä on tapahtunut. Ehkäpä täällä on kerran ollut kohtaamispaikka, salainen viestinviejän reitti tai jopa paikka, jossa on solmittu valoja, joita ei koskaan kirjoitettu virallisiin historiakirjoihin. Se on se mystiikka, joka tekee kävelystä täällä jotain enemmän kuin pelkkää liikuntaa.
Nyt kun olemme tunteneet tämän paikan sielua, haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkö takaisin, vaan pysähtykää matkalla kohdassa, joka puhuttelee teitä eniten. Koskettakaa puun kuorta, kuunnelkaa lintujen keskustelua ja miettikää, mitä tarinaa te itse jättäisitte tähän puistoon jälkipolville. Historia ei ole vain menneisyyttä, se on sitä, mitä me teemme juuri nyt. Kiitos, että kuljitte tämän pienen matkan kanssani. Voitte nyt jatkaa matkaa omaan tahtiinne, ja muistakaa antaa puiston hiljaisuuden kantaa teitä vielä hetken.
