Simonkylän Uusi Apteekki

*(Opas pysähtyy hitaasti rakennuksen eteen, katsoo ylöspäin ja viittoo ryhmää lähemmäs. Hän puhuu rauhallisella, hieman matalalla äänellä, joka herättää uteliaisuuden.)* Katsokaa tätä julkisivua. Tuntuu, eikö? Vaikka ympärillämme sykkii nykykaupungin kiire, tässä kohdassa Simonkylän Uuden Apteekin edessä, aika tuntuu hidastavan. Nuokahdakaa silmiänne hetkeksi ja kuvitelkaa, että olemme sata vuotta taaksepäin. Ilmassa leijuu hevosenlantaa ja hiilipölyä, ja kadulla kuuluu puupyörien kolina mukulakivillä. Tämän oven takana maailma kuitenkin muuttuu. Kun astuimme sisään, meidät vastasi raskas, makeahko ja samalla pistävä tuoksu: kuivattu salvia, kamferia ja jotain, mitä ei osannut nimetä, mutta joka lupasi parannusta. Täällä, hämärissä puuhyllyjen varjoissa, taisteltiin kuolemaa vastaan aikana, jolloin lääketiede oli vielä puolet tiedettä ja puolet alkemiaa. Tämä apteekki ei ollut vain kauppa, vaan kaupungin hiljainen tiedon keskus. Kun Simonkylä kasvoi teollisuuden myötä, Uusi Apteekki nousi vastauksena modernismin tarpeeseen. Se ei tyytynyt vain myymään valmiita purkkeja, vaan täällä, takahuoneen suurissa maljakoissa ja tisleissä, valmistettiin räätälöityjä lääkkeitä jokaiselle potilaalle. Farmaseutit olivat kaupungin arvostetuimpia hahmoja, lähes maagisia hahmoja, jotka tiesivät tarkalleen, kuinka monta pisaraa opiaattia tai kineettiä lisätä seokseen, jotta kouristukset loppuisivat tai kipu helpottaisi. Se oli aikaa, jolloin apteekari oli samalla kemisti, kasvituntija ja usein myös kaupungin epävirallinen neuvonantaja. Täällä on kulkenut kaikki: kaupungin rikkaimmat kauppiaat silkkisissä viitoissaan ja tehtaiden työläiset, joiden kädet olivat mustat nokea ja rasvaa, toivossa saada helpotusta keuhkoihinsa. Mutta tiedättehän, että jokaisessa vanhassa talossa on salaisuutensa. Simonkylän Uuden Apteekin kohdalla puhutaan usein ”kadonneesta reseptistä”. Sanotaan, että 1920-luvulla täällä työskenteli nuori apteekkari, joka oli opiskellut Euroopan suurimmissa kaupungeissa ja tuonut mukanaan tiettyjä, kenties kiellettyjäkin oppeja. Tarinan mukaan hän kehitti eliksiirin, joka ei vain parantanut sairauksia, vaan palautti ihmiseen nuoruuden elinvoiman. Se ei kuitenkaan ollut tavallinen lääke, vaan vaati ainesosia, joita ei löydy mistään virallisesta luettelosta. Kun mies katosi mystisesti kaupungista yhden yön aikana, resepti katosi hänen mukanaan. Jotkut sanovat, että se on edelleen jossain näiden seinien välissä, piilotettuna salaisaan lokeroon, odottamassa oikeaa lukijaa. Onko se vain kaupunkilegenda? Ehkä, mutta kun katsoo noita korkeita ikkunoita hämärän aikaan, voi melkein kuvitella näkevänsä vilauksen jostakusta, joka ei kuulu tähän vuosisataan. Nyt, kun katsotte tätä rakennusta uudelleen, älkää näkää vain kiveä ja lasia. Näkää se arkistona, joka kantaa mukanaan tuhansia tarinoita pelosta, toivosta ja ihmeistä. Simonkylän Uusi Apteekki on muistutus siitä, että vaikka nykyään saatamme hakea lääkkeet nopeasti muovisesta pakkauksesta, ennen oli aikaa, jolloin parantuminen oli rituaali ja lääkkeen valmistus oli taidetta. Mennäänpä nyt eteenpäin, mutta pitäkää korvan kannalla – kenties kuulemme vielä jostain kaukaa lasipullojen kilinän.