Sinisiimeksen leikkipaikka

(Opas pysähtyy, ottaa rennosti asennon ja pyyhkii kämmenellään otsaansa. Hän katsoo ryhmää lämpimästi, mutta äänessä on tiettyä hartautta.) Katsokaa ympärillenne. Hengittäkää nyt kunnolla sisään – tunnetteko tuon kostean mullan, havun ja veden tuoksun? Tervetuloa Sinisiimeksen leikkipaikalle. Nimeltään tämä paikka saattaa kuulostaa lapsenomaiselta, melkein satumaiselta, mutta kun seisomme tässä, tässä hiljaisuuden keskellä, huomaatte, että luonto ei ole täällä vain tausta, vaan se on itse tarina. Täällä aika tuntuu hidastuvan. Tuo veden liplatus ja tuulen humina puunlaissa eivät ole sattumaa, vaan ne ovat kuin kaikuja menneisyydestä. Me emme ole vain kävelyllä metsässä, vaan olemme astuneet tilaan, jossa raja arkipäivän ja tuntemattoman välillä on hämärtynyt. Täällä luonto on säilyttänyt jotain sellaista, mitä kaupungin asfaltti on jo kauan sitten pyyhkinyt pois. Mutta jos katsomme tätä paikkaa historian silmin, niin ymmärrämme, ettei tämä alue ole koskaan ollut tyhjää. Sadan tai kahdensadan vuoden takaisin täällä on kulkenut reittejä, joita ei löydy nykyisistä kartoista. Tämä on ollut rajamaata, paikka jossa metsänraivaajat ja pienviljelijät ovat taistelleet jokaisesta neliömetristä. Täällä on liikkunut ihmisiä, joiden elämä on ollut kovaa, mutta samalla syvässä yhteydessä vuodenaikoihin. Jos kuuntelette tarkkaan, voitte melkein kuulla kirveen iskut jostain kaukaisuudesta tai kuorman kuljetuksen vanhalla metsätiellä. Täällä on kohdattu, kaupattu ja kenties myös piiloututtu. Historiallisesti tällaiset kosteikot ja metsän siimeksissä olevat aukiot ovat olleet tärkeitä kiintopisteitä; ne ovat olleet levähdyspaikkoja matkalla suurempiin kyliin, mutta myös paikkoja, joissa on hoidettu asioita, joita ei haluttu tehdä kaikkien silmien alla. Ja tässä kohtaa meidän on puhuttava siitä, mistä paikan nimi oikeastaan kumpuaa. Sinisiimeksen ympärillä liikkuu paikallinen legenda, jota ei löydy historiankirjoista, mutta jota on kuiskattu sukupolvelta toiselle. Sanotaan, että täällä on joskus asunut olento, tai ehkäpä vain luonnonhenki, joka ilmestyi vain niille, jotka olivat eksyneet tai etsineet lohtua. Se ei ollut pelottava, vaan pikemminkin utelias – Sinisiimekseksi kutsuttu hahmo, joka leikki valon ja varjon kanssa. Tarinoiden mukaan hän opasti eksyneitä takaisin oikealle polulle, mutta vain jos kulkija osoitti kunnioitusta metsää kohtaan. Nykyään monet sanovat, että jos pysähtyy tähän kohtaan täysin hiljaiseksi, voi nähdä veden pinnalla tai puiden välissä välähdyksen jotain sellaista, mitä järki ei selitä. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen; se on muistutus siitä, että maailmassa on vielä tilaa ihmeille. Joten, ennen kuin jatkamme matkaamme, pyydän teitä tekemään yhden asian. Sulkekaa silmänne hetkeksi. Kuuntele tuota tuulta ja tunne, miten maa joustaa jalkojenne alla. Antakaa tämän paikan energian imeytyä teihin. Me lähdemme pian takaisin kohti nykyaikaa, kohti kiirettä ja melua, mutta ottakaa tämä hetki, tämä Sinisiimeksen rauha, mukaan itsellenne. Toivon, että kun katsotte myöhemmin valokuvia tästä päivästä, muistatte ei vain näkymät, vaan sen tunteen, että täällä, tämän metsän syleilyssä, olimme hetken osa jotain paljon suurempaa ja vanhempaa kuin me itse. Olkaa hyvä ja seurakaa minua, jatketaan matkaa.