Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa syvään henkeä ja viittoo ryhmää pysähtymään. Hän puhuu rauhallisella, hieman matalalla ja kutsuvalla äänellä, välillä elehtien ympärillä olevia pajuja.)*
Katsokaapa ympärillenne. Tervetuloa Pajupillinpuistoon. Huomaatteko, miten ilma tuntuu täällä erilaiselta? Se on kosteampaa, pehmeämpää, ja tuulessa lepattavat pajut luovat sellaista hienoista suhinaa, joka saa kaupungin melun vaimenemaan lähes välittömästi. Täällä aika tuntuu hidastuvan. Moni ohittaa tämän paikan kiireissään, mutta jos pysähtyy, huomaa, että tämä ei ole vain kasa puita ja polkuja, vaan elävä organismi. Se on kuin vihreä keidas, joka hengittää samaan tahtiin historian kanssa. Tunnen aina, kun astun tänne, että astun samalla ulos nykyhetkestä. On jotain hyvin alkukantaista tässä pajujen muodostamassa katoksessa, ikään kuin luonto itsessään haluaisi suojella meitä maailman kiireeltä.
Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, niin tämä maa kertoo tarinoita. Pajut eivät ole täällä sattumalta. Ne rakastavat vettä, ja se paljastaa meille tämän paikan historian: täällä on virrannut vettä, ollut soista ja kosteikoita kauan ennen kuin ensimmäistäkään katukiveä laskettiin. Ennen kaupungistumista tällaiset alueet olivat elintärkeitä. Ne olivat rajapintoja villin luonnon ja ihmisen asutuksen välillä. Kuvitelkaa tähän kohtaan aikaa, jolloin täällä kulki kenties pieniä puronuoria ja täällä liikkui ihmisiä, jotka tunsivat jokaisen kasvin käyttötarkoituksen. Pajunoksat eivät olleet vain koristeita, vaan niistä tehtiin kaikkea korimalta työkaluihin. Täällä on käyty keskusteluja, tehty sopimuksia ja ehkäpä vain levätty raskaiden työpäivien jälkeen. Tämä puisto on siis tavallaan muistomerkki sille maisemalle, joka on lähes kokonaan pyyhitty pois kaupunkisuunnittelun tieltä, mutta joka kieltäytyy katoamasta kokonaan.
Ja tästä päästään siihen, mistä puisto on saanut nimensä. Pajupillin puoleen liittyy tietysti se tietty mystiikka. Vanhat tarinat kertovat, että täältä poimituista pajuista valmistetut pillit eivät olleet mitä tahansa soittovälineitä. Sanottiin, että jos pilli veistettiin oikeasta oksasta ja oikeaan aikaan vuodesta, se kykeni houkuttelemaan metsän henkiä tai jopa vaikuttamaan ihmisten mielialaan. On tietysti kyse kansanperinteestä, mutta onko se vain satua? Kun seisoo täällä hämärän aikaan, kun sumu nousee maasta ja pajunoksat kaartuvat polun ylle kuin verhot, on helppo uskoa, että jossain tuon lehvistön suojassa asuu jotain, mitä me emme enää osaa nähdä. Se on se pieni salaisuus, joka tekee tästä paikasta erityisen; tunne siitä, että luonto pitää vielä jotain korttiaan vasten.
Nyt kun olemme tunteneet tämän paikan sielun, ehdotan, että jatkamme matkaamme hitaasti. Älkää kiirehtikö. Kokeilkaa kuunnella, kuuluuko tuolla etäällä vielä joku vanha melodiesuuhun, tai ehkäpä löydätte itse oksan, josta voisi veistää oman pienen muiston tästä päivästä. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja tunkakiin tuo tuoksu. Historian ja luonnon liitto on täällä vahvimmillaan. Olkaa hyvät, seurakaa minua, niin katsotaan, mitä puiston syvin osa meille vielä paljastaa.