Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy Hiilolan pihapiiriin, vetää syvään henkeä ja katsoo ympärilleen, pyytäen ryhmää kerääntymään lähemmäs. Äänisävy on lämmin, kutsuva ja hieman salaperäinen.)*
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se hetki, kun kaupungin kiire jää taakseen ja aika alkaa hidastua. Me olemme nyt Hiilolassa, paikassa, jossa Naantalin sielu asuu. Täällä ei ole kyse vain vanhoista rakennuksista, vaan tästä tietystä rauhasta, joka kietoutuu puutarhojen ja harmaiden hirsiseinien ympärille. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaisen kello-äänen ja tuntea ilmassa tuon tietyn meren ja vanhan puun tuoksun. Tervetuloa paikkaan, joka on toiminut Naantalin ikkunana menneisyyteen. Tämä ei ole vain museo, vaan se on kuin elävä aikakapseli, joka kutsuu meidät astumaan pois nykyhetkestä ja tuntemaan, millaista elämä täällä oikeasti oli.
Mutta mennäänpä syvemmälle. Hiilola ei syntynyt tyhjästä, vaan se on osa Naantalin monivaiheista historiaa, jossa uskonto, meri ja maanviljely kietoutuvat yhteen. Täällä, näiden rakennusten suojissa, on sykkinyt arkipäiväinen elämä satojen vuosien ajan. Mietitäänpä niitä ihmisiä, jotka täällä asuivat: torppareita, käsityöläisiä ja kaupungin pienempiä kansalaisia. He eivät ehkä olleet historian suuria nimiä, mutta he olivat niitä, jotka pitivät kaupungin pyörät pyörimässä. Elämä oli kovaa, täynnä fyysistä työtä ja luonnon armoilla olemista, mutta samalla se oli yhteisöllistä. Täällä on koettu syntymät ja kuolemat, juhlat ja hiljaiset arjet. Kun katsotte noita rakenteita, näette käsityötä, joka on tehty kestämään sukupolvelta toiselle. Se on ollut turvapaikka ja työpaikka, paikka, jossa perinteet on siirretty isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle, samalla kun Naantali kaupunkina on kasvanut ja muuttunut ympärillä.
Ja sitten on tietysti se, mitä ei kirjoissa aina kerrota. Jokaisella vanhalla pihapiirillä on salaisuutensa, ja Hiilolallakin on omat myyttinsä. Sanotaan, että vanhoissa hirsiseinissä asuu muistot niistä, jotka täällä ovat kertaalleen asuneet. Joskus, kun tuuli puhaltaa oikeasta suunnasta ja pihalla on täysin hiljaista, jotkut sanovat kuulevansa kuiskausten tai näkevänsä varjoja, jotka muistuttavat ajasta, jolloin kynttilät valaisivat huoneet ja öisin kuultiin vain meren kohinaa. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko täällä jotain sellaista, mitä me nykyihmiset emme enää täysin ymmärrä? Ehkäpä se on se kunnioitus, jota meidän kuuluu tuntea menneitä sukupolvia kohtaan. Hiilola on tavallaan silta näkyvän ja näkymättömän välillä, muistutus siitä, että me olemme vain yksi pieni rengas pitkässä ketjussa.
Nyt minä haastan teidät. Älkää vain katsoko näitä rakennuksia ulkopuolelta, vaan astukaa sisään ja antakaa aistienne johdattaa teitä. Kokeilkaa koskettaa puuta, haistakaa vanhat rakenteet ja miettikää, mitä te itse jättäisitte jälkeen, jos saisitte asua tällaisessa paikassa. Menkää tutkimaan nurkkia, kurkistakaa ullakoille ja anna mielikuvituksen lentää. Hiilola ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan heti, vaan se vaatii kärsivällisyyttä ja uteliaisuutta. Jääkää hetkeksi omaan rauhaanne, vaeltakaa puutarhassa ja tuntekaa, miten historia hengittää täällä. Olkaa hyvät ja nauttikaa tästä hetkestä, sillä tällainen rauha on nykymaailmassa harvinaista kultaa.