Lapin rajavartioston muistomerkki

(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ympäröivää erämaata ennen kuin aloittaa rauhallisella, mutta vakuuttavalla äänellä.) Katsokaa ympärillenne. Täällä, missä tuuli ei oikein lakkaa humisemasta ja horisontti tuntuu jatkuvan ikuisesti, on jotain sellaista, mitä ei kirjoista löydä. Tuntuuko se teistäkin? Se on tietynlainen hiljaisuus, mutta ei tyhjä hiljaisuus, vaan sellainen, joka on täynnä muistoja. Me seisomme nyt Lapin rajavartioston muistomerkin äärellä. Tämä ei ole vain kivi tai metallia keskellä ei mitään, vaan se on ankkuri. Se sitoo meidät tähän maaperään ja niihin ihmisiin, jotka ovat valvoneet tätä rajaa säällä kuin säällä. Kun suljete silmänne, voitte melkein kuulla kaukaisen koiran haukun tai lumen narskeen saappaiden alla. Täällä luonto on ollut sekä paras ystävä että ankarin vihollinen. Mennään nyt vähän syvemmälle historiaan. Rajavartijointi Lapissa ei ole koskaan ollut vain valvontaa, vaan se on ollut selviytymistaistelua. Kuvitelkaa itsenne vuosikymmeniä taaksepäin: ei teitä, ei puhelimia, vain loputon tunturimaisema ja pakkanen, joka puree läpi kaikista vaatteista. Rajavartijat olivat tämän erämaan yksinäisimpiä sotilaita. Heidän tehtävänsä oli vaativa ja usein näkymätön, mutta kriittinen. Sodan jälkeisinä vuosina ja kylmän sodan jännityksessä tämä raja ei ollut vain viiva kartalla, vaan se oli poliittinen ja strateginen kipupiste. Miehet viettivät viikkoja eristyksissä, taistellen yksinäisyyttä ja luonnonvoimia vastaan. Heidän arjensa koostui partioista, joissa jokainen askel saattoi olla vaarallinen, ja vastuusta, joka tuntui raskaalta hartioilla. Tämä muistomerkki on pystytetty kunnioittamaan juuri sitä sitkeyttä ja kurinalaisuutta, jota vaadittiin miehiltä, jotka pitivät huolta siitä, että raja pysyi turvallisena ja rauhallisena. Mutta jokaisessa tällaisessa paikassa on myös omia salaisuuksiaan, tarinoita, joita ei kirjoitettu virallisiin raportteihin. Sanotaan, että näillä rajoilla on kulkenut muutakin kuin vain viralliset partiot. Salakuljettajat, pakolaiset ja kenties jopa vakoojat ovat liikkuneet näiden tuntureiden suojissa, hyödyntäen sumua ja pimeyttä. On kerrottu tarinoita "haamupartioista", jotka ovat näkyneet sumuisina aamuina, ikään kuin he etsisivät vieläkin tietään takaisin tukikohtaansa. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun seisoo täällä yksin hämärässä, on helppo uskoa, että erämaan henki ja menneiden vuosien kaiku elävät vielä. Nämä myytit kertovat meille siitä kunnioituksesta, jota rajavartijoita kohtaan on tunnettu, mutta myös siitä mystiikasta, joka liittyy rajamaastoon, paikkaan, jossa kaksi maailmaa kohtaavat. Nyt, kun katsotte tätä muistomerkkiä uudestaan, älkää nähneet vain monumenttia, vaan ihmiskohtaloita. Se muistuttaa meitä siitä, että rauha ja turvallisuus, joita me tänään pidämme itsestään itsestään, on rakennettu jonkun toisen valvonnalla ja uhrauksilla. Kannustaisin teitä viipymään tässä hetken vielä, kuuntelemaan tuulta ja miettimään, mitä te itse kokisitte tuossa yksinäisyydessä. Kiitos, kun kuljitte tämän matkan kanssani. Nyt jatketaan matkaamme, mutta pidetään tämä hiljainen kunnioitus mielessä.