Professori Antti J. Pietilän muistolaatta

(Opas pysähtyy muistolaatan eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän elehtii kädellään kohti laattaa ja ympäristöä.) Hyvää päivää kaikille. Ottakaa hetkeksi happea ja pysähtykää tähän. Katsokaa tätä vaatimatonta kivilaattaa. Ensi silmäyksellä se on vain osa kaupunkikuvaa, yksi monista merkeistä, joiden ohi kiirehdimme päivittäin. Mutta jos pysähdymme ja annamme ympäristön hiljentyä, voimme melkein kuulla historian kaiun. Täällä, tämän kiven kohdalla, tiivistyy tietty aikakausi, jossa akateeminen intohimo ja syvä sitoutuminen tietoon kohtasivat konkreettisen paikan. Tunnekahvittelekaa hetki sitä, kuinka monta askelta tällä samalla maalla on kuljettu, kuinka monta ajatusta on täällä syntynyt ja kuinka monta keskustelua on käyty juuri tässä pisteessä. Me emme katso vain nimeä kivessä, vaan porttia menneisyyteen. Kuka oli Professori Antti J. Pietilä? Kun sukellamme historian syvään päätyyn, emme löydä vain akateemista nimikettä, vaan miehen, joka eli ja hengitti tutkimustaan. Pietilä edusti sitä klassista oppineisuutta, jossa tieto ei ollut vain tiedostoja tietokoneella, vaan elävä prosessi, joka vaati kärsivällisyyttä ja lähes uskonnollista omistautumista. Hänen aikanaan tiede oli vielä tiettyä aristokratiaa, mutta Pietilän kohdalla se oli ennen kaikkea palvelua yhteisölle ja totuuden etsimistä. Hän liikkui näiden katujen ja käytävien välissä, kantaen mukanaan kirjaston tuoksua ja sellaista uteliaisuutta, joka ei koskaan tyydyttynyt helppoihin vastauksiin. Hänen työnsä ei ollut vain teoreettista, vaan se kietoutui tiukasti tähän kaupunkiin ja sen rakenteisiin. Hän ymmärsi, että historia ei ole vain menneisyyttä, vaan se on näkymätön kerros, joka ohjaa meitä tänäkin päivänä. Mutta tässä kohtaa tarinaan liittyy se pieni, salaperäinen vivahde, jota oppikirjat eivät kerro. Sanotaan, että Pietilällä oli tapana palata tälle samalle kohdalle juuri ennen suurten läpimurtojensa tai tärkeiden julkaisujensa valmistumista. Kuuluttelijoiden ja entisten kollegoiden mukaan hän ei tullut tänne vain kävelemään, vaan hän ikään kuin kävi keskustelemassa historian kanssa. On kiertänyt myytti, että hänellä oli tietty rutiini tai jopa pieni rituaali, jolla hän hakeutui henkiseen tasapainoon ennen vaativaa työtä. Oliko se vain oppineen miehen omituisuus vai usko siihen, että tietyissä paikoissa ajatukset virtaavat vapaammin? Se tekee tästä laatasta enemmän kuin vain muistomerkin; se tekee siitä eräänlaisen energian keskipisteen, jossa älykkyys ja intuitio kohtasivat. Nyt, kun me katsomme tätä laattaa uudelleen, näemmekö me sen vain kylmänä kivenä vai näemmekö me sen muistutuksena siitä, mihin ihminen voi pystyä, kun hän antaa itsensä täysin yhdelle asialle? Toivon, että kun jatkamme matkaamme, ette vain kävele eteenpäin, vaan kannatte mukananne pientä palasta tätä uteliaisuutta. Pysähtykää välillä, kyseenalaistakaa itsenne ja katsokaa ympärillenne sillä samalla tarkkuudella, jolla Professori Pietilä tämän kaupungin tarkasteli. Historiamme ei ole kirjoitettu vain kirjoihin, vaan se on kaiverrettuna näihin kiviin ja asfalttiin. Kiitos, että kuljitte tämän hetken kanssani. Jatketaan matkaa, mutta pidetään korvat auki historian kuiskauksille.