Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy patsaan eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän elehtii kädellään ympäröivää kaupunkiympäristöä.)
Katsokaa tätä miestä. Seisoo tässä meidän keskellämme, ikään kuin hän olisi vain hetkeksi pysähtynyt miettimään seuraavaa tahtia tai nuottiviivaa. Tunnitteko te tämän tunnelman? Se on sellaista hillittyä, pohjoista melankoliaa, joka on niin tyypillistä suomalaiselle sielulle. Me emme ole vain pronssipatsaan äärellä, vaan olemme kohdanneet Leevi Madetojan, yhden nuotti- ja sävelhistoriamme suurimmista arvoituksista. Kun katsotte hänen kasvojaan, näette siinä tiettyä etäisyyttä, ehkäpä pienen ripauksen ylemmyyttä, mutta ennen kaikkea syvää keskittymistä. Tässä kohdassa kaupunkia kiire virtaa ympärillämme, mutta Madetojan hahmo tuo mukanaanlaillaan pysähdyksen, hiljaisuuden, joka on välttämätön jokaiselle sävellykselle.
Jos menemme syvemmälle historiaan, niin Madetoja ei ollut vain säveltäjä, hän oli silta. Hän eli aikana, jolloin Suomi etsi omaa ääntään, irtautuakseen Venäjän varjosta ja kurkottaakseen kohti Eurooppaa. Madetoja opiskeli Berliinissä ja Pariisissa, ja hän toi mukanaan hienostuneisuutta, jota ei täällä pohjolassa ollut vielä aiemmin nähty. Hän ei halunnut vain huutaa isänmaallisuutta, vaan hän halusi kuvata ihmismielen hienovaraisia vivahteita. Hänen tunnetuin teoksensa, opera *Juha*, on mestariteos, joka kertoo intohimosta ja kohtalosta tavalla, joka tuntuu nykyäänkin aidolta. Madetoja oli mies, joka tiesi tarkalleen, mitä hän teki, mutta hän oli myös herkkä kriitiikille. Hän koki usein olevansa väärinymmärretty, ja tuo sisäinen kamppailu näkyy kenties myös tässä patsaassa; se on kuva miehestä, joka on läsnä, mutta jonka ajatukset vaeltavat jossain kaukana, nuottien ja harmonioiden maailmassa.
Tiedätteko, Madetojan ympärille on vuosikymmenten saatossa kietoutunut tietty mystiikka. Sanotaan, että hän oli eräänlainen "erakko kaupungissa". Vaikka hän oli arvostettu ja tunnettu, hän säilytti tietyn etäisyyden muihin. Tarinoissa kerrotaan, kuinka hän saattoi viettää tunteja täydellisessä hiljaisuudessa, kuunnellen vain mielessään musiikkia, jota kukaan muu ei vielä kuullut. Tähän patsaaseen on kätketty se sama salaisuus. Se ei ole vain muistomerkki kuolleelle taiteilijalle, vaan se on symboli siitä näkymättömästä maailmasta, joka jokaisen meidän sisällämme asuu. Se on muistutus siitä, että suurin taide syntyy usein yksinäisyydestä ja kyvystä kohdata omat pelkonsa ja kaipauksensa. Onko hän kenties vieläkin täällä, kuunnellen meidän askeliamme ja ihmetellen, miten maailma on muuttunut hänen aikansa jälkeen?
Nyt kun olemme hetken pysähtyneet tämän hiljaisen mestarin äärellä, haastan teidät tekemään jotain. Kun jatkamme matkaamme, yrittäkää löytää kaupungin äänistä omaa musiikkianne. Kuunnelkaa, miten liikenteen humina, tuulen suhina ja ihmisten puhe rytmittyvät. Madetoja opetti meille, että kauneus löytyy usein sieltä, missä hiljaisuus ja ääni kohtaavat. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historian palasen läpi kanssani. Nyt jatketaan matkaa, mutta jättäkää osa itsestänne tänne, tähän pohjoisen melankolian syleilyyn.