Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja levittää kätensä kohti ympäröivää maisemaa. Ääni on rauhallinen, mutta intohimoinen.)
Katsokaapa ympärillenne. Täällä, missä metsän hiljaisuus ja maan tuoksu kohtaavat, on jotain sellaista, mitä ei löydä historian kirjoista. Tunnetteko te sen? Sen painon ilmassa? Me seisomme nyt paikassa, jota kutsutaan Raivaajiksi. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla sen kaukaisen kirveen iskujen kaiun ja raskaan hengityksen. Tämä ei ole vain kokoelma nähtävyyksiä tai muistomerkkejä, vaan tämä on kunnianosoitus tahdonvoimalle. Täällä, Pellervon mailla, ihminen kohtasi luonnon raa’imman voiman ja päätti, että hän ei peräänny. Täällä jokainen kivi ja jokainen vanha kanto kantaa mukanaan tarinaa selviytymisestä, uupumuksesta ja siitä peräänantamattomasta halusta luoda jotain pysyvää tyhjästä.
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mitä täällä on oikeasti tapahtunut. Kun puhutaan raivaajista, me puhutaan ihmisistä, jotka tulivat tänne aikanaan ilman mitään takuita. He eivät tulleet juhlimaan, vaan he tulivat taistelemaan. Kuvitelkaa itsenne satojen vuosien taakse: ei teitä, ei koneita, vain käsintehdyt työkalut ja loputon, läpipääsemätön viidakko. Pellervon alue oli kova koe. Raivaaminen ei ollut vain puiden kaatamista, vaan se oli jatkuvaa kamppailua kivikkoista maaperää vastaan. Jokainen neliömetri viljelymaata oli ansaittu verellä, hiellä ja kyynelillä. Se oli sukupolvien mittainen projekti. Isä raivasi, poika jatkoi ja tytär hoiti satoa. Se oli elämänkierteinen symbioosi, jossa ihminen oppi kunnioittamaan maata, koska hän tiesi tasan tarkkaan, kuinka paljon se vaati vastineeksi. Se oli aikaa, jolloin raja villin luonnon ja ihmisen kotiympäristön välillä oli ohut ja vaarallinen.
Sitten on tietysti se, mistä paikalliset puhuvat vain kuiskaten. Jokaisessa tällaisessa paikassa on salaisuutensa, ja Pellervon raivaajien ympärille on vuosisatojen saatossa rakentunut hieno myytti. Sanotaan, että osa näistä maista ei koskaan halunnut tulla kesytetyksi. Tarinat kertovat ”metsän hengistä” tai näkymättömistä voimista, jotka yrittivät työntää raivaajia takaisin. On kerrottu, että tietyt kivet siirtyivät yön aikana takaisin paikoilleen, vaikka ne oli raivattu pois. Ehkä se oli vain väsymystä ja unta, tai ehkä täällä on jotain, mitä meidän nykyajan rationaalisuus ei pysty selittämään. Tämä myytti kertoo kuitenkin jostain tärkeästä: siitä kunnioituksesta, jota ihminen tunsi tuntematonta kohtaan. Raivaajat tiesivät, etteivät he olleet täällä herroina, vaan vieraina, jotka pyysivät lupaa asuttaa tämä maa.
Nyt, kun me olemme tässä hetkessä, haluaisin teitä pyytämään yhtä asiaa. Kun jatkammme matkaamme, älkää vain katsoko näitä paikkoja, vaan tungekaa kätenne maahan tai koskettakaa johonkin vanhaan puunrunkoon. Tunne se karheus ja se voima. Mieti sitä hetkeä, kun ensimmäinen siemen putosi tähän maahan ja ensimmäinen talo nousi pystyyn. Se on se tunne, joka tekee tästä paikasta elävän. Me emme ole täällä vain katsomassa historiaa, vaan me olemme osa sitä jatkumoa. Kiitos, että kuljitte tämän pätkän kanssani. Olkaa hyvät, seurakaa minua eteenpäin, niin katsotaan, mitä muita salaisuuksia Pellervo meille vielä paljastaa.