Pohjois-Karjalan ensimmäisen höyrysahan muistokivi

(Opas pysähtyy muistokiven eteen, katsoo hetken ympärilleen ja kutsuu ryhmän lähemmäs. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä elehtien käsin.) Katsokaas tätä kiveä. Ensisilmäyksellä se on vain pala graniittia keskellä maisemaa, mutta jos suljete silmänne hetkeksi, voitte melkein kuulla sen. Kuulkaa tuo kaukainen, rytminen kolina, höyryventtiilien terävä suhina ja metsän hiljaisuuden rikkova kirveen isku. Täällä, juuri tässä kohdassa, Pohjois-Karjalan kohtalo muuttui pysyvästi. Me seisomme teollisen vallankumouksen alkupisteessä täällä syvässä metsän syleilyssä. Ennen tätä kiveä ja sitä, mitä se edustaa, elämä rytmittyi luonnon kiertoon ja käsin tekemiseen. Mutta sitten tuli höyry, tuli rauta ja tuli uusi aika, joka repi vanhan maailman juuresta ja loi pohjan sille alueelle, jonka me nykyään tunnemme kotiksemme. Tämä muistokivi merkitsee paikkaa, jossa Pohjois-Karjalan ensimmäinen höyrysaha aloitti toimintansa. Se ei ollut vain rakennus, vaan se oli kuin valtava, rautainen sydän, joka pumppasi uutta elinvoimaa koko seutuun. Kuvitelkaa se aika: puuta oli ympärillä loputtomasti, mutta sen jalostaminen oli hidasta ja raskasta työtä. Kun höyrykoneen voima valjastettiin terän taakse, tapahtui jotain maagista. Puu ei ollut enää vain polttopuuta tai rakennusmateriaalia lähikylälle, vaan siitä tuli kultaa, jota voitiin viedä kauas maailmalle. Se toi mukanaan työtä, rahaa ja ihmisiä. Täällä syntyi uusi sosiaalinen luokka: sahatyöläiset. Miehet, joiden kädet olivat karheat ja vaatteet tuoksuivat tervalta ja sahapuurulta. He olivat tämän uuden ajan pioneerit, jotka raivasivat tiet ja rakensivat sillat, joita pitkin me kuljemme vielä tänäkin päivänä. Mutta jokaisen suuren muutoksen mukana kulkee myös varjoja ja salaisuuksia. Vanhat tarinat kertovat, ettei höyrysahan tulo ollut kaikille juhlan aihe. Metsänhenget ja paikalliset uskomukset kohtasivat raudan ja savun. Sanotaan, että jotkut uskoivat koneen herättävän voimia, jotka eivät kuulu ihmiselle, ja että metsän hiljaisuus, joka oli vallinnut vuosisatoja, katkesi tavalla, jota ei voinut enää korjata. On myös kuiskattu tarinoita siitä, miten sahan ympärille muodostui oma, suljettu maailmansa – yhteisö, jolla oli omat sääntönsä ja koodinsa, jotka olivat täysin erillisiä kirkon ja kunnan valvonnasta. Se oli vapauden ja kovan työn paikka, jossa mies oli vain niin arvokas kuin hänen kykynsä kestää koneen tahti ja metsän kylmyys. Nyt, kun katsomme tätä kiveä, me emme katso vain historiaa, vaan me katsomme perintöämme. Tämä paikka muistuttaa meitä siitä, miten nopeasti maailma voi muuttua ja miten rohkeus kokeilla uutta voi muuttaa kokonaisen maakunnan kasvot. Seuraavan kerran, kun kuljette metsässä tai näette vanhan sahalaiturin rannassa, pysähtykää hetkeksi. Tuntikaa se kunnioitus niitä kohtaan, jotka uskalsivat tuoda höyryn ja raudan tänne Pohjois-Karjalaan. Olkaamme kiitollisia tästä pienestä kivestä, sillä se on ankkurimme menneisyyteen, joka opettaa meille, mistä olemme tulleet ja mihin meidän on vielä mahdollista päästä. Mennäänpä nyt eteenpäin, mutta pidetään tämä koneen kolina mielessämme.