Muualle haudattujen muistomerkki

*(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, laskee äänensä hieman ja katsoo ryhmäänsä rauhallisesti. Hän antaa hiljaisuuden kertoa hetken, ennen kuin aloittaa.)* Katsokaa tätä kiveä. Ensimmäisellä silmäyksellä se näyttää vain yhdeltä monista hautausmaan tai kirkkopihan muistomerkeistä, mutta jos pysähdymme hetkeksi ja annamme kiireen väistyä, huomaamme jotain erikoista. Tässä ei ole vain nimi ja päivämäärät, vaan täällä on tyhjyys. Tämä on niin kutsuttu kenosafia, tyhjä hauta. Tunnukaa tuo viileys ilmassa ja kuunnelkaa, miten tuuli humisee puissa. On jotain syvästi melankolista ja samalla kiehtovaa siinä, että seisomme paikan päällä, joka on omistettu jollekin, jota täällä ei fyysisesti ole. Se on kuin pysähtynyt huokaus historian keskellä, muistutus siitä, että ihminen voi jättää jälkensä paikkaan, vaikka hänen kehonsa olisi päätynyt kauas täältä. Mennäänpä nyt syvemmälle siihen, miksi tällaisia muistomerkkejä pystytettiin. Historiallisesti katsottuna nämä eivät olleet vain surun merkkejä, vaan usein poliittisia tai uskonnollisia kannanottoja. Kuvitelkaa aika, jolloin sota, epidemiat tai merimatkojen vaarat veivät ihmisiä kotiensa ulkopuolelle. Jos sotilas kaatui kaukaisella rintamalla tai merimies katosi valtameren syliin, perheelle ei jäänyt mitään konkreettista, mihin surra. Tämä kivi oli heille ankkuri. Se oli tapa sanoa maailmalle, että tämä ihminen kuului meille, hän oli osa tätä yhteisöä, ja vaikka maa ei syleile häntä täällä, meidän muistimme tekevät tästä paikan hänen kotinsa. Se on mielenkiintoinen psykologinen mekanismi: luomme pyhän tilan tyhjyyden ympärille, jotta menetys tulisi käsiteltäväksi. Tämän muistomerkin ympärillä liikkuu tietysti myös omia hiljaisia myyttejään. Paikalliset kertoivat pitkään, että tietyin öin, kun sumu nousee maasta, täällä voi tuntea läsnäolon, joka ei kuulu tähän maailmaan. On sanottu, että sielu, joka ei löytänyt tietään takaisin kotiin, vaeltaa tämän kiven luona etsien rauhaa. Onko se vain kansanperinnettä vai jotain enemmän? Historioitsijana tiedän, että myytit syntyvät usein siitä valtavasta kaipuusta, jota jääneet tuntevat. Se on tarve uskoa, että kuolema ei katkaise sidettä paikkaan, jota ihminen rakasti. Tämä kivi on siis ikään kuin portti kahden maailman välillä, silta täällä olevan ja kaukana olevan välille. Kun nyt lähdemme jatkamaan matkaamme, haluan teidän pohtivan yhtä asiaa. Me puhumme usein historiasta vuosilukuina ja suurina tapahtumina, mutta historia on pohjimmiltaan näitä pieniä, henkilökohtaisia tragedioita ja rakkauksia. Tämä muistomerkki opettaa meille, ettei fyysinen läsnäolo ole ainoa tapa olla olemassa. Me elämme niin kauan kuin joku muistaa meidäin nimen tai pysähtyy katsomaan kiveä, jossa lukee, että täällä olisi pitänyt olla joku rakas. Kiitos, että kuljitte tämän hetken kanssani. Olkaa hyvä ja seurakaa minua, suunnataan nyt kohti seuraavaa pysäkkiä, mutta antakaa tämän hiljaisuuden kantaa mukananne vielä hetken.