Luku 1
(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän hetken vain imeä itseensä paikan rauhaa.)
Katsokaas ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle, vaikka olisimmekin keskellä kaupunkia. Tervetuloa Resiinapuistoon. Kun me seisomme tässä, me emme ole vain vihreällä alueella tai tavallisessa puistossa, vaan me olemme tavallaan aikamatkalla. Katsokaa noita vanhoja puita ja sitä, miten valo siivilöityy lehvästön läpi. Täällä ilma tuntuu eri tavalla, ikään kuin kaupungin kiire ja melu jäisivät jonnekin näiden puiden taakse. Se on melkein kuin astuisi näkymättömän kalvon läpi johonkin pehmeämpään ja hitaampaan maailmaan. Täällä luonto ei ole vain koristetta, vaan se on elävä arkisto, joka kantaa mukanaan muistoja ajasta, jolloin maailma oli vielä hyvin erilainen.
Jos me menemme nyt historian syvään päätyyn, niin täytyy ymmärtää, että tämä maa on nähnyt paljon enemmän kuin mitä nykyiset kartat kertovat. Ennen kuin täällä oli siistejä polkuja ja puistonpenkkejä, tämä alue oli osa suurempaa kokonaisuutta, jossa luonto ja ihmisen elinkeino kohtasivat karulla tavalla. Täällä on kulkenut sukupolvia, jotka ovat raivanneet maata, hakkanneet polkuja ja eläneet syklessä, jota meidän on nykyään vaikea edes kuvitella. Alueen nimi ja historia kietoutuvat tiiviisti paikalliseen identiteettiin; se on ollut paikka, jossa on levätty työpäivän jälkeen ja jossa on tehty päätöksiä, jotka ovat vaikuttaneet koko kylän tai kaupunginosan tulevaisuuteen. Jokainen kivi ja jokainen vanha puunrunko on nähnyt, miten ympäröivä maailma on muuttunut hevoskärryistä autoihin ja metsämaista betoniviidakoksi. Tämä puisto on jäänyt jäljelle kuin pieni saareke, joka muistuttaa meitä siitä, mistä olemme tulleet.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella tällaisella paikalla on myös omat salaisuutensa. Paikalliset kertovat, että Resiinapuiston syvimmissä kolkissa, siellä missä varjot ovat pisimpiä, asuu jotain, mitä ei voi selittää pelkällä historiatekijällä. On puhuttu vanhoista poluista, jotka eivät näy kartalla, ja kohtaamisista, jotka tuntuvat enemmän unelta kuin todellisuudelta. Jotkut sanovat, että puisto ”muistaa” ne ihmiset, jotka täällä kerran vaelsivat, ja että tietyissä olosuhteissa heidän kuiskaustensa voi kuulla tuulen huminassa. Se on sellaista kaupunkimyyttien taikaa, joka tekee paikasta elävän. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko täällä jotain sellaista energiaa, jota ei voi mitata? Ehkäpä juuri se mystiikka tekee tästä paikasta niin vetovoimaisen; se antaa meille mahdollisuuden uskoa, että maailmassa on vielä jotain tuntematonta ja salaperäistä.
Nyt kun me olemme kulkeneet tämän matkan läpi, haluaisin teidät pysähtymään vielä hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa. Kuulkaa, miten kaupungin kohina ja puiston rauha käyvät jatkuvaa vuoropuhelua. Tämä puisto on meille lahja – se on hengähdyspaikka ja muistutus siitä, että vaikka kaikki ympärillämme muuttuu, jotkin asiat pysyvät. Kun te jatkatte matkaanneneen, ottakaa tämä rauha mukananne. Toivon, että seuraavalla kerralla kun kuljette näiden puiden ali, ette näe vain vihreyttä, vaan tunnette sen historian ja niiden tuhansien askelten painon, jotka ovat kulkeneet täällä ennen meitä. Kiitos, kun kuljitte tämän polun kanssani.
