Luku 1
*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmää kohti ja elehtii kädellään kohti Trattorio il Faroa ja sitä ympäröivää merta. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä pitäen lyhyitä taukoja antaen tunnelman laskeutua.)*
Katsokaa tätä näkymää. Tunnutteko te sen? Sen suolan, joka kirvelee kevyesti huulilla, ja sen tuulen, joka tuo mukanaan tarinoita kaukaa Välimereltä. Olemme nyt Trattorio il Faron äärellä, ja vaikka monet tulevat tänne vain nauttimaan ravintolan herkullisista mauista, me opas-historian harrastajat tiedämme, että tämä paikka on paljon enemmän kuin pelkkä ruokala. Se on ikkuna menneisyyteen. Täällä, missä maa kohtaa meren ja majakan valo on vuosisatojen ajan leikannut pimeyden, aika tuntuu hidastuvan. Kun istuttetkaa pöytäänne ja kuulette aaltojen lyövän rantaan, ette ole vain turistikohteessa, vaan te olette osa jatkumoa, joka on kestänyt myrskyjä, sotia ja suuria löytöretkiä.
Mutta mennäänpä syvemmälle. Jos katsomme tätä rannikkoa historian silmin, ymmärrämme, ettei tämä paikka ole syntynyt sattumalta. Majakka, eli *il faro*, on toiminut elämän ja kuoleman rajana. Vuosisatojen ajan merenkulkijat, kauppiaat ja kalastajat ovat katsoneet juuri tähän pisteeseen etsiessään turvaa. Tämä alue on ollut strateginen solmukohta, jossa eri kulttuurit – roomalaiset, arabit ja myöhemmin renessanssin kauppiaat – ovat kohdanneet. Trattorio il Faro sijaitsee paikassa, jossa on aina sykkinyt elämää: täällä on huudettu varoituksia lähestyvistä vihollisista ja täältä on toivottu tervetulleeksi kotiin palaavia merimiehiä. Ravintolan nykyinen tunnelma on perintöä tästä yhteisöllisyydestä. Se on jatkoa niille yksinkertaisille majataloille ja rantarastille, joissa väsyneet merenkulkijat saivat ensimmäisen lämpimän ateriansa ja kuivan vaatteen ylleen pitkän purjehduksen jälkeen.
Tämän paikan ympärillä liikkuu kuitenkin myös salaisuuksia, joita ei löydä virallisista oppaista. Paikallisten vanhusten keskuudessa kuiskataan, että majakan juurella, syvällä kallioissa, kulkee vanhoja käytäviä, joita on käytetty salakuljetukseen ja viesteihin aikana, jolloin rannikko oli vaarallinen paikka. Sanotaan, että tietyillä myrskyisillä öillä, kun meri on raivokkaimmillaan, voi kuulla kaukaisia huutoja tai nähdä valon välkehdystä kohdissa, joissa ei pitäisi olla mitään. Onko kyse vain meren kohinasta ja mielikuvituksesta? Ehkä. Mutta tässä on jotain mystistä; ikään kuin meri ei olisi koskaan täysin päästänyt irti niistä sieluista, jotka eivät koskaan löytäneet tietään majakan valon ohjaamana. Se tuo tähän ravintolaan ja sen ympäristöön tietynlaista melankoliaa, joka tekee hetkestä arvokkaamman.
Joten, kun te nyt siirrytte nauttimaan illallisestanne, pyydän teitä yhtä asiaa. Älkää vain syökö, vaan pysähtykää hetkeksi. Kuunnelkaa merta ja katsokaa majakan valoa, kun se alkaa leikata hämärää. Mietikää niitä tuhansia ihmisiä, jotka ovat seisseet täsmälleen samassa kohdassa kuin te nyt, tuntien samanlaista kunnioitusta luonnonvoimia kohtaan. Anna tämän paikan historian imeytyä teihin. Toivon, että viette mukananne kotiin ei vain muiston hyvästä ruoasta, vaan tunteen siitä, että olette olleet osa jotain paljon suurempaa. Olkaa tervetulleita, nauttikaa illastanne ja antakaa majakan valon ohjata teidät takaisin kotiin.
