Luku 1
*(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennosti asentoa ja pyyhkii kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ryhmää lämpimästi ja elehtii kädellään kohti ympäröivää vehreyttä.)*
Katsokaa nyt tätä. hengittäkääpä syvään. Täällä Sadepuistossa ilma tuntuu erilaiselta, eikö vain? On jotain sellaista rauhaa, joka ei löydy kaupungin kiireisiltä kaduilta. Huomaatte varmaan, miten valo siivilöityy noiden vanhojen lehtien läpi ja miten kosteus tuntuu iholla, vaikka aurinko paistaisi. Tämän paikan nimi ei ole sattumaa. Sadepuisto on kuin kaupungin oma keuhko, paikka jossa aika tuntuu hidastuvan ja jossa luonto on ottanut takaisin vallan. Kun seisomme tässä, me emme ole vain puistossa, vaan me olemme tavallaan aikamatkalla. Tunnukaa tuo maan tuoksu ja kuunnelkaa tuulta; se kuiskailee tarinoita ajoilta, jolloin tämä maa oli vielä villiä ja tuntematonta.
Mutta mennäänpä nyt syvemmälle siihen, mitä tämä paikka on oikeasti nähnyt. Jos katsomme näitä maaston muotoja, voimme lukea niistä kaupunkimme kasvun historiaa. Sata vuotta sitten tämä ei ollut hoidettu puisto, vaan kenties karua joutomaata tai pienten tilojen laidunmaata, jossa ihminen ja luonto kävivät jatkuvaa neuvottelua. Täällä on kulkenut sukupolvia, jotka rakensivat kaupunkia kivellä ja hiellä. Sadepuiston kaltaiset alueet olivat usein niitä paikkoja, joihin jäivät ne, jotka eivät sopineet tiukkaan ruutukaavaan. Täällä on nähty teollistumisen ensiaskeleet, kun savupiiput alkoivat nousta horisonttiin ja luonnon hiljaisuus vaihtui koneiden kolinaan. Silti tämä nimenomainen laikku säilyi. Se on selvinnyt kaupungistumisen vyörystä, kenties siksi, että maa oli liian märkää tai maasto liian hankalaa rakentamiselle. Se on siis historiallinen anomalia, pieni vastarinnan pesä betonin keskellä.
Tämän puiston ympärillä liikkuu tietysti myös omia legendojaan. Vanhat asukkaat kertovat, että Sadepuistossa on paikkoja, joissa raja maailmojen välillä on ohut. Sanotaan, että sateisina iltoina, kun sumu nousee maasta, täällä voi kohdata hahmoja, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Yksi suosituimmista myyteistä kertoo kadonneesta polusta, joka johtaa suoraan kaupungin perustajien salaisiin kohtaamispaikkoihin. On väitetty, että puiston syvimmässä kolkassa, siellä missä vanhin tammi vartioi maaperää, on haudattuna aikanaan hylätty arkisto tai kirjeenvaihtoa, jota ei koskaan haluttu julkistaa. Olipa kyseessä vain kansanperinne tai todellinen salaisuus, se tuo paikkaan tietynlaista mystiikkaa. Se saa meidät kysymään, mitä kaikkea on tapahtunut juuri tässä kohdassa, kun kukaan ei ollut katsomassa.
Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme syvemmälle puiston siimeksessä, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain katsoko puita ja polkuja, vaan yrittäkää kuulla ne hiljaiset tarinat, jotka asuvat lehtien havinaan. Katsokaa ympärillenne ja miettikää, mitä te itse jättäisitte jälkeenne tähän maaperään, jotta sata vuotta myöhemmin joku muu voisi pysähtyä ja ihmetellä. Olkaa tarkkana, ettette eksy myyttien maailmaan, mutta sallikaa uteliaisuuden ohjata teitä. Mennäänpä nyt, katsotaan, löydämmekö me sen vanhan polun, josta legendat kertovat. Seuraatte minua, mutta pysykää lähellä, sillä Sadepuistolla on tapana pitää vierailijoistaan kiinni.
