Juutalaispakolaisten muistomerkki / Apua anovat kädet

(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, laskee äänensä ja antaa ryhmän hetkeksi vain katsoa teosta.) Katsokaa tätä. Pysähdytään hetkeksi. Kun seisotte tässä, tunnetteko te sen painon, joka tähän paikkaan liittyy? Nämä kädet, jotka kurottavat ylöspäin, ne eivät ole vain pronssia tai kiveä. Ne ovat huutoa, joka on jähmettynyt aikaan. Tässä kohdassa kaupunkia, missä arki jatkuu ympärillämme, on ikään kuin halkeama historiassa. Ilma tuntuu täällä hieman tiheämmältä, eikö vain? Se on se hiljaisuus, joka syntyy, kun yritämme ymmärtää jotain sellaista, mikä on lähes käsittämätöntä. Nämä kädet kertovat epätoivosta, mutta samalla ne ovat muistutus siitä, että joku, jossain, on joskus kuullut tämän avunhuudon. Mennään nyt syvemmälle siihen, mitä täällä on tapahtunut. Meidän on ymmärrettävä se kauhu, jota juutalaiset pakolaiset kokivat toisen maailmansodan varjoissa. Kuvitelkaa itsenne heidän kenkiinsä: teillä ei ole kotia, teillä ei ole papereita, ja jokainen askel vieraassa maassa voi olla viimeinen. He pakenivat Euroopan pimeyttä, etsien turvapaikkaa, jossa heidän ihmisyytensä olisi tunnustettu. Mutta maailma oli silloin sokea ja kuuro. Monet heistä päätyivät rajojen väliseen tyhjiöön, missä he olivat vain numeroita tai vaarallisia vieraita. Tämä muistomerkki ei edusta vain yhtä henkilöä, vaan tuhansia kohtaloita, jotka risteivät tässä kaupungissa ja sen ympäristössä. Se on kunnianosoitus niille, jotka selvisivät, mutta ennen kaikkea se on hautakivi niille, jotka jäivät matkan varrelle, koska ovet suljettiin heidän edessään. Tähän paikkaan liittyy myös tietty salaisuus, eräänlainen urbaani legenda, josta paikalliset puhuvat. Sanotaan, että jos katsotte käsiä tietystä kulmasta hämärän laskeutuessa, voitte melkein nähdä niiden liikkuvan, ikään kuin ne yrittäisivät vieläkin tarttua johonkin kiinni. Mutta syvempi myytti liittyy niihin näkymättömiin auttajiin. Historiankirjoissa lukee vain virallisista päätöksistä, mutta täällä, varjoissa, toimi pieni joukko tavallisia ihmisiä. He olivat niitä, jotka riskoivat oman henkensä tarjoamalla leivän palan, yöpymispaikan tai väärennetyn passin. He olivat niitä, jotka tarttuivat noihin anoviin käsiin silloin, kun valtio ja laki käänsivät selkänsä. Se on tämä hiljainen sankarillisuus, joka tekee tästä paikasta niin latautuneen. Se muistuttaa meitä siitä, että pimeimmänkin ajan keskellä on aina ollut valoa, vaikka se olisi ollut vain pienen kynttilän kokoinen. Nyt, kun me katsomme näitä käsiä tänään, meidän on kysyttävä itseltämme: mitä me teemme nyt? Historia ei ole vain jotain, mitä luetaan kirjoista, vaan se on elävää, se hengittää tässä ilmassa. Nämä kädet eivät anele vain anteeksiantoa menneestä, vaan ne kysyvät meiltä, osaammeko me nähdä nykyajan pakolaisen, näkemmekö me sen saman hätäisyyden ja toivon. Kun me jatkamme matkaamme, viekää tämä tunne mukananne. Älkää unohtako, että ihmisarvo ei riipu passista tai kansallisuudesta, vaan siitä, että olemme kaikki samaa sukua. Kiitos, että pysähtyitte tämän muiston äärelle. Mennäänpä nyt eteenpäin, mutta pidetään tämä hiljaisuus hetken vielä mukanamme.