Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, katsoo ryhmää hymyillen ja elehtii ympäröivään maisemaan tai näyttelytilaan.)
Katsokaa ympärillenne. Tunnitteko te sen? Sen tietynlaisen rauhan, jossa yhdistyy meren suolainen tuoksu, graniitin kovuus ja hienoinen, lähes huomaamaton kaipuu johonkin tuntemattomaan. Me emme ole vain vierailulla museossa tai taideteoksien äärellä, vaan olemme astumassa maailmaan, jossa raja arkipäivän ja mielikuvituksen välillä on hämärtynyt. Tove Jansson ei ollut vain kirjailija tai kuvittaja, hän oli tarkkailija. Hän näki maailman sieltä, missä metsä kohtaa meren ja missä pieninkin kivi voi kätkeä sisäänsä kokonaisen myytin. Täällä, näiden seinien ja tarinoiden keskellä, meidän on hyvä pysähtyä ja antaa kiireen väistyä, jotta voimme kuulla sen saman hiljaisuuden, josta Tove itse niin rakasti.
Kun puhutaan Tovesta, on pakko puhua hänen juuristaan ja siitä ajasta, jolloin Mooomit syntyivät. Muistakaa, että Tove kasvoi Helsingin boheemissa taiteilijapiirissä, mutta hänen todellinen sydämensä löysi kotinsa saaristosta. Sieltä, Klovholmin ja Miekikan saarista, hän ammenti kaiken sen karuuden ja kauneuden, joka näkyy hänen teoksissaan. Historian valossa Tove oli nainen, joka uskalsi olla oma itsensä aikana, jolloin yhteiskunnan odotukset olivat hyvin tiukkoja. Hän ei kirjoittanut vain lapsille, vaan hän kirjoitti ihmisyyden ytimeen: yksinäisyyteen, vapauteen ja siihen, miten pelottava mutta kiehtova maailma voi olla. Moomilaitakasa ei ollut vain kuviteltu paikka, vaan se oli heijastus Toven omasta tarpeesta luoda turvasatama, jossa jokainen on tervetullut juuri sellaisena kuin on, oli hän sitten kärttyisä tai haaveileva.
Mutta tiedättekö, mikä on se suurin salaisuus Toven taiteen takana? Monet näkevät Moomit vain söpöinä olentoina, mutta jos katsomme tarkemmin, huomaamme niissä syvän melankolian ja jopa eksistentiaalisen pelon. Tove koki toisen maailmansodan kauhut, ja se heijastuu tarinoihin, joissa meri nousee tai komeetta uhkaa tuhota kaiken. Mutta juuri tässä piilee se myytti: Tove ei paennut todellisuutta, vaan hän käytti mielikuvitusta keinona kohdata pelko. Hän opetti meille, että vaikka maailma olisi kuinka kaoottinen, meillä on aina mahdollisuus sytyttää lamppu, keittää kahvia ja pitää huolta toisistaan. Se on se voima, joka tekee hänen teoksistaan ajattomia; ne eivät vanhene, koska ne puhuvat asioista, jotka ovat totta jokaiselle meistä, riippumatta iästä tai kansallisuudesta.
Nyt kun olemme kulkeneet tämän polun läpi, haluan antaa teille yhden pienen tehtävän. Kun jatkatte matkaanne näyttelyssä tai vaellatte ulkona, etsikää jokin pieni, arkipäiväinen yksityiskohta, joka näyttäisi tavalliselta, mutta voisi olla osa jotain suurempaa tarinaa. Ehkä se on murtunut kivenlohkare tai tuulen taivuttama puu. Katsokaa sitä Toven silmin. Anna mielikuvituksen viedä ja kysy itseltäsi, kuka tässä maailmassa voisi asua tai mitä täällä on tapahtunut. Kiitos, kun kuljitte tämän matkan kanssani. Olkaa hyvät, tutustuikaa rauhassa, ja muistakaa, että jokainen meistä kantaa sisällään omaa pientä Moomilaansa.