Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja levittää kätensä ympäröivän luonnon suuntaan. Äänisävy on kutsuva, rauhallinen ja hieman salaperäinen.)
Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähtykää hetkeksi. Sulje silmänne ja kuunnelkaa. Kuulkaa, miten kaupungin häly vaimenee ja korvautuu lehtien havinnalla ja lintujen kirkkaudella. Me seisomme nyt Kimmonpuistikossa, paikassa, joka on paljon enemmän kuin vain vihreä saareke betoniviidakon keskellä. Täällä aika tuntuu hidastuvan. Tunnetteko tekin sen? Tämän erityisen rauhan, joka laskeutuu harteille heti, kun astumme varjoisiin polkuihin? Täällä luonto ei ole vain koristus, vaan se on elävä arkisto. Tässä puistikossa jokainen vanha puu ja jokainen sammaloitunut kivi kantaa mukanaan muistoja ajasta, jolloin maailma oli hitaampi ja ihmisen suhde maahan oli toisenlainen.
Kun katsomme ympärillemme, on helppo unohtaa, että tämä maa on nähnyt sukupolvien vaihtuvan. Historiallisesti Kimmonpuistikko edustaa sitä kaupunkisuunnittelun aikakautta, jolloin ymmärrettiin, että ihmismieli tarvitsee hengittävyyttä selviytyäkseen teollisuuden ja kasvavan kaupungin paineesta. Se ei syntynyt sattumalta, vaan se oli tietoinen valinta säästää palanen alkuperäistä luontoa tuleville polville. Jos kuvittelemme itsemme taaksepäin, kymmeniä vuosia, näemme täällä kulkeneen herrasmiehiä silinterihatuissaan ja kotiäitejä pitkissä hameissaan, jotka tulivat tänne etsimään hiljaisuutta. Tämä alue on toiminut kaupungin keuhkoina ja sosiaalisena kohtauspaikkana, jossa luonnonläheisyys on tasoittanut yhteiskunnan luokkarajoja. Täällä, näiden puiden alla, on käyty keskusteluja, jotka ovat muovanneet ympäröivän yhteisön kohtaloa, ja täällä on jaettu salaisuuksia, jotka ovat jääneet ikuisesti näiden oksien suojaan.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös varjoisampi puoli, tarinoita, joita ei löydy virallisista historiakirjoista. Paikallisten keskuudessa on kauan kuiskattu Kimmonpuistikon salaisuuksista. Sanotaan, että tietyissä kohdissa puistikkoa, erityisesti hämärän laskeutuessa, raja nykyhetken ja menneisyyden välillä ohenee. Jotkut vannovat nähneensä hahmoja, jotka katoavat metsän siimekseen juuri kun heitä yrittää lähestyä. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai kenties jostain muusta? Ehkäpä puistikko on imenyt itseensä niin paljon ihmisten tunteita, kaipuuta ja toiveita, että se on alkanut heijastaa niitä takaisin. Myytti kertoo, että jos pysähtyy täydelliseen hiljaisuuteen ja laskee korvansa maata vasten, voi kuulla kaupungin sydämenlyönnit, jotka soivat samassa tahdissa tämän metsän syvän sykkeen kanssa.
Nyt, kun olemme palanneet takaisin nykyhetkeen, haluan haastaa teidät. Älkää vain kävelkökää tämän puistikon läpi, vaan katsokaa tarkemmin. Etsikää se puu, joka näyttää vanhimmalta, tai se kivi, joka tuntuu kutsuvan teitä puoleensa. Mietikää, mitä tarinoita te itse jättäisitte tänne, jos saisitte kirjoittaa oman rivinsä Kimmonpuistikon näkymättömään kirjaan. Toivon, että viette tämän rauhan mukananne takaisin arkeen ja muistatte, että keskellä kiirettä on aina olemassa paikka, jossa luonto vartioi historiaamme. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Nyt on teidän vuoronne tutkia ja löytää omat salaisuutensa.