Hattelmalan luonnonsuojelualue 4

(Opas pysähtyy, vetää syvään henkeä ja pyyhkii kämmenellään otsaansa. Hän katsoo ympärilleen, antaen ryhmän imuroida itseensä metsän tuoksun ja hiljaisuuden.) Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko siltä, että aika on täällä pysähtynyt? Me seisomme nyt Hattelmalan luonnonsuojelualueella, ja jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein kuulla, kuinka metsä hengittää. Täällä ei ole kaupungin kohinaa tai kiirettä, on vain sammalen pehmeys jalkojen alla ja tuo ikiaikainen, kostea metsän tuoksu, joka tuntuu tunkeutuvan aivan ihon alle. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on itse päähenkilö. Se on sellaista villiä, koskematonta rauhaa, jota on nykyään vaikea löytää. Täällä puut eivät ole vain puita, vaan ne ovat hiljaisia todistajia kaikelle sille, mitä tällä maalla on tapahtunut satojen vuosien aikana. Mutta vaikka tämä paikka näyttää nyt rauhalliselta pyhätöltä, se on osa paljon suurempaa historiallista palapeliä. Hattelmalan nimet ja maat kytkeytyvät syvälle Janakkalan ja koko Hämeen maakunnan historiaan. Kun ajattelee näitä metsiä, on muistettava, että ennen kuin ne suojeltiin, ne olivat osa elävää kulttuurimaisemaa. Täällä on kulkenut sukupolvi toisensa jälkeen; metsästäjiä, puunhakkaajia ja kenties jopa varhaisia asutuksen merkkejä, jotka ovat hukkuneet sammaleen ja mätänevien runkojen alle. Tämä alue on säilyttänyt palasen siitä alkuperäisestä luonnosta, joka peitti tämän maan ennen kuin ihminen alkoi raivata peltoja ja rakentaa teitä. Se on kuin aikakone, joka vie meidät takaisin aikaan, jolloin luonnon lait olivat ehdottomia ja ihminen oli vain pieni osa tätä suurta kiertoa. Ja tässä tulee se mielenkiintoisin osa. Jokaisella tällaisella metsällä on salaisuutensa, ja Hattelmalan syvissä koljissa liikkuu tarinoita, jotka eivät löydy historiankirjoista. Vanhat ihmiset ovat puhuneet siitä, kuinka tietyt puut tai kalliomuodostelmat ovat toimineet rajapintoina tässä maailmassa ja jossain muussa. Sanotaan, että kun usva nousee maasta varhaisina aamuina, voi kuulla kaukaisia kuiskauksia, jotka eivät kuulu kenellekään elävälle. Onko kyse vain tuulen huminasta tai mielikuvituksesta? Ehkä. Mutta kun seisoo täällä yksin hämärän laskeutuessa, on helppo uskoa, että metsä muistaa jokaisen askeleen, joka on täällä koskaan otettu. Onko täällä piilotettuja aarteita tai kenties muinaisia uhripaikkoja, joita luonto on tarkoituksella peittänyt itsensä alle? Se on salaisuus, jonka metsä pitää visusti itsellään. Nyt minä ehdotan teille seuraavaa. Me jatkamme matkaamme eteenpäin, mutta tehkäämme sen hiljaisuudessa. Anna jokaisen löytää oma rauhansa ja kokeilla, mitä tämä paikka kertoo juuri teille. Katsokaa tarkkaan kaarnan uurteita ja kuuntelekaa, mitä tuuli sanoo nuorempien koivujen lehvissä. Kun poistumme täältä, viemme mukanamme palasen tätä rauhaa, mutta jätämme jälkeemme vain jalanjäljet, jotkakin metsä pyyhkii pois muutamassa päivässä. Kiitos, että kuljitte tänään kanssani tämän historian ja luonnon polun läpi. Olkaa varovaisia askeleidenne kanssa ja nauttikaa tästä hetkestä.