Karjalaan jääneiden vainajien muistokivi

(Opas pysähtyy kiven eteen, laskee äänensä ja antaa hiljaisuuden kestiä hetken ennen kuin aloittaa.) Katsokaa tätä kiveä. Se ei ole valtava monumentti, ei mikään loistokas palatsi, mutta silti se painaa täällä paikalla enemmän kuin mikään muu. Tunnutteko te sen? Tämän hiljaisuuden, joka ei ole tyhjyyttä, vaan täynnä kertomattomia tarinoita. Kun seisomme tässä, me emme katso vain graniittia, vaan me katsomme ikkunaan menneisyyteen, johon meillä ei ole enää fyysistä pääsyä. Täällä, missä tuuli humisee puissa, kaikuu vielä niiden ihmisten huokaus, jotka joutuivat jäämään taakseen. Se on surun ja kaipuun kivi, mutta samalla se on lupaus siitä, ettei unohdus saa viedä viimeistäkään nimeä tai muistoa. Mennäänpä hetkeksi taaksepäin, aikaan jolloin rajat piirrettiin uudelleen ja maailma murtui. Karjala ei ollut vain maa-aluetta, se oli sielunmaisema, koteja, sukupolvien mittaisia peltoja ja pyhiä hautausmaita. Kun sota päättyi ja rajat siirtyivät, tuhannet ihmiset joutuivat jättämään kaiken. Mutta pahinta ei ollut tavaroiden menetys, vaan se, että rakkaimmat – isät, äidit, lapset – jäivät sinne, missä he olivat nukkuneet pois. He jäivät maahan, jonne ei ollut enää paluuta. Kuvitelkaa se tuska, kun tiedätte tarkalleen, missä rakkaasi hauta on, mutta tiedätte myös, ettei mikään voima maailmassa salli teidän mennä sinne viemään kukkia tai vain koskettamaan kiveä. Tämä muistokivi syntyi juuri tästä mahdottomuudesta. Se on symbolinen hautakivi niille, joiden varsinaiset haut jäivät vieraalle maalle, rajojen taakse, historian hämärään. Tämän kiven ympärillä liikkuu eräänlainen hiljainen myytti, salaisuus, joka ei löydy historiankirjoista vaan ihmisten sydämistä. Sanotaan, että monet tulivat tänne vuosikymmenten ajan salaa, kuiskaamaan kiven reunalle asioita, joita eivät uskaltaneet sanoa kenellekään muulle. He kertoivat lapsenlapsista, jotka olivat syntyneet, tai kertomuksia elämästä, jota vainajat eivät ehtineet nähdä. Kivi toimi eräänlaisena henkisenä siltana, portaalina, joka yhdisti täällä olevat ja siellä jääneet. On kuin tämä graniitti olisi imenyt itseensä tuhansia kuiskauskertomuksia, kaipuuta ja anteeksiantoa. Se ei ole vain kivi, vaan se on muistojen arkisto, joka säilyttää Karjalan henkeen kuuluvan sitkeyden ja melankolian. Nyt, kun me jatkamme matkaamme, pyydän teitä viemään tämän tunteen mukananne. Kun katsotte tätä kiveä vielä kerran, älkää nähneet vain historiallista merkkiä, vaan ihmiskohtaloita. Mietikää sitä, mitä meidän itsellemme merkitsisi se, että kaikkein rakkaimme jäisivät paikkaan, jonne emme voisi koskaan palata. Tämä kivi opettaa meille, että vaikka rajat jakaisivat maan, ne eivät pysty jakamaan muistoja tai rakkautta. Pysähdytään vielä hetkeksi tässä hiljaisuudessa, kunnioituksesta niitä kohtaan, jotka jäivät Karjalaan, mutta jotka elävät meissä ja tässä kiven kylmässä, mutta lohdullisessa syleilyssä.