Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy puiston keskelle, ottaa rennon asennon ja katsoo ympärillään olevia ihmisiä hymyillen. Hän elehtii kädellään kohti puiston puita ja vehreyttä.)
No niin, tervetuloa kaikki. Ottakaa hetki aikaa ja vain hengittäkää. Täällä me ollaan, Tikkurilan keskuspuistossa. Jos suljette silmänne, saatatte kuulla kaupungin sykkeen, junien kolinan ja autojen huminan, mutta juuri tässä kohdassa, näiden puiden suojassa, on kuin aika hidastuisi. Huomaatteko, miten valo siivilöityy lehvästön läpi? Täällä on jotain sellaista rauhaa, jota on vaikea löytää muualta Vantaan sydämestä. Tämä ei ole vain nurmikkoa ja penkkejä, vaan tämä on kaupungin keuhkot ja samalla elävä arkisto. Me seisomme paikalla, joka on nähnyt Tikkurilan muuttuvan pienestä kylästä ja rautatien risteyksestä nykyiseksi, sykkyräiseksi kaupunkikeskukseksi.
Mutta mennäänpä nyt syvemmälle historiaan. Jos me kelattaisiin kelloa taaksepäin, sata vuotta tai enemmän, tämä maisema näyttäisi aivan erilaiselta. Tikkurila on rakentunut rautatien ympärille, ja tämä puistoalue on ollut osa sitä väljyyttä, joka erotti asutuksen ja teollisuuden toisistaan. Täällä on kulkenut sukupolvia; työläisiä matkalla tehtaisiin, kauppiaita ja matkustajia, jotka laskeutuivat junasta ja tunnistivat olevansa kotona juuri näistä puista. Tikkurila oli aikoinaan merkittävä solmukohta, ja tämä viheralue on toiminut ikään kuin kaupunkilaisten yhteisenä olohuoneena. Se on kestänyt kaupungistumisen vyöryn, kun ympärille nousi betonia ja asfalttia. On kiehtovaa ajatella, että vaikka rakennukset vaihtuvat ja tieverkosto laajenee, nämä puistopolut ovat säilyttäneet jotain alkuperäistä, kenties jopa muistoja niistä ajoista, kun Tikkurila oli vielä enemmän luontoa kuin kaupunkia.
Sitten on tietysti se, mitä ei kirjoiteta historiankirjoihin. Jokaisessa vanhassa puistossa on omat salaisuutensa, ja Tikkurilan keskuspuistokin ei ole poikkeus. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että näiden puiden juurilla lepää kaupungin hiljainen muisti. On sanottu, että tietyissä kohdissa puistoa, erityisesti hämärän aikaan, voi tuntea vanhan ajan läsnäolon – ehkäpä se on vain tuulen humina, mutta monet kokevat täällä erikoisen energian. On myös myyttejä siitä, miten puiston vanhimmat puut on istutettu symbolisiksi merkiksi uudesta alusta tai yhteisöllisyydestä. Ehkä ne eivät ole vain kasveja, vaan hiljaisia todistajia kaikille niille keskusteluille, salaisille kohtaamisille ja nuoruuden lupauksille, joita täällä on annettu vuosikymmenten saatossa. Puisto on nähnyt niin onnea kuin suruakin, ja se on imenyt kaiken tämän sisäänsä.
Joten, kun te jatkatte matkaanne puiston halki, älkää vain kävelkö läpi, vaan pysähtykää. Katsokaa noita puunrungon uurteita ja miettikää, kuka on kulkenut tästä samasta kohdasta sata vuotta sitten. Mitä he ajattelivat? Miltä maailma heidän silmissään näytti? Kehotan teitä etsimään oman rauhanne ja ehkäpä jättämään oman pienen ajatuksenne tähän paikkaan. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historiallisen kierroksen kanssani. Nyt on teidän vuoronne nauttia Tikkurilan vihreydestä ja luoda omia muistojanne tähän upeaan ympäristöön. Olkaa hyvät, tutkikaa ja nauttikaa!