Hiidenkivenpuisto

Tervetuloa kaikki. Ottakaa hetki aikaa, hengittäkää syvään tätä raikasta metsäilmaa ja tuntekaa, kuinka kaupungin häly vaimenee ympärillämme. Me seisomme nyt Hiidenkivenpuistossa, paikassa, jossa luonto ja ihminen ovat kohdanneet vuosisatojen ajan. Katsokaa ympärillenne – nämä valtavat lohkareet, jotka lepäävät sammaleen syleilyssä, eivät ole täällä sattumalta. Täällä on jotain sellaista, mitä ei voi lukea pelkästään kartasta. Se on tietty painovoima, hiljaisuus, joka tuntuu melkein käsinkosketeltavalta. Tässä puistossa aika ei kulje lineaarisesti, vaan se kerrostuu. Me emme ole vain kävelyllä luonnossa, vaan me olemme astumassa sisään tarinoiden maailmaan, jossa maaperän alla uinuu muistoja ajalta, jolloin maailma oli vielä villimpi ja mystisempi. Jos katsomme näitä kiviä geologisesta ja historiallisesta näkökulmasta, meidän on mentävä takaisin jään aikaan. Noin kymmenen tuhatta vuotta sitten valtavat mannerjäätiköt hioivat tätä maastoa ja jättivät jälkeensä nämä monumentaaliset siirtolohkareet. Mutta historian harrastajana minua kiinnostaa enemmän se, miten ihminen on näihin kiviin suhtautunut. Ennen kaupungistumista ja nykyistä puistoaluetta, tällaiset paikat olivat maamerkkejä. Ne olivat kiintopisteitä erämaassa, paikkoja, joissa levättiin tai joissa tehtiin tärkeitä päätöksiä. Alueen nimi, Hiidenkivi, viittaa suoraan vanhaan uskomusmaailmaan. Hiisi ei ollut vain paha henki, vaan se oli pyhä paikka, luonnonvoimien keskittymä. Täällä, näiden kivien keskellä, ihminen tunsi itsensä pieneksi. Se oli kunnioitusta ja pelkoa sekoittava tunne, kun tarkasteltiin luonnon kykyä siirtää vuoria ja muovata maata. Tämä puisto on siis jäänne siitä ajasta, kun luonnonilmiöt selitettiin tarinoilla ja hengillä, koska tiede ei vielä osannut antaa vastauksia. Mutta tässä piilee se kaikkein kiehtovin osa: kiven salaisuus. Sanotaan, että Hiidenkiven kaltaiset paikat toimivat portteina. Vanhoissa tarinoissa uskottiin, että tietyissä kuunvaiheissa tai vuodenaikojen taitteissa kivi saattoi ”aueta” tai paljastaa tien manalan tai haltijoiden valtakuntaan. Hiidenkivi ei ollut vain kiveä, vaan se oli vartija. Kansa uskoi, että jos kiven alla asuva henki oli tyytyväinen, metsästys onnistui ja sato oli runsas, mutta jos kiveä loukkasi tai sen rauhaa rikkoi, seuraukset olivat ankarat. Tämä mytologinen kerros tekee puistosta paljon enemmän kuin vain kokoelman lohkareita. Se on henkinen kartta, joka kertoo siitä, miten esi-isämme yrittivät ymmärtää maailmaa ja löytää paikkansa sen keskellä. Kun kosketatte kiveä, ette kosketa vain graniittia, vaan tuhansien vuosien ihmetystä ja pelkoa. Nyt, kun jatkamme matkaamme syvemmälle puistoon, haluan haastaa teidät tekemään saman kuin muinaiset ihmiset. Älkää vain katsoko kiviä, vaan yrittäkää kuunnella niitä. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja miettikää, kuka täällä on kävellyt ennen meitä. Mitä he näkivät ja mitä he pelkäsivät? Hiidenkivenpuisto on meille muistutus siitä, että vaikka rakentaisimme kaupunkeja ja tiet, luonnon alkuperäinen voima on aina läsnä, vain pinnan alla. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historian matkan kanssani. Olkaathan varovaisia askeltenne kanssa – emme halua herättää Hiidentä unestaan.