Kiikelinpuisto

(Opas pysähtyy puiston reunalle, vetää syvään henkeä ja kääntyy ryhmää kohti pieni hymy huulillaan.) Katsokaa ympärillenne. Täällä Kiikelinpuistossa aika tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Se on se ihmeellinen tunne, kun kaupungin kiire ja liikenteen kohina jäävät jonnekin taustalle, ja jäljelle jää vain tämä syvä, vihreä rauha. Kuulkaa, miten tuuli humisee nuilla vanhoilla puilla ja miten metsänpohja vaimentaa askeleemme. Täällä ei ole kyse vain puistoalueesta, vaan tämä on kaupungimme keuhkot ja samalla elävä arkisto. Kun kävelemme näiden polkujen halki, me emme kulje vain luonnossa, vaan me kuljemme kerroksittain historian läpi. Tunnen aina pienen väristyksen selkäpiissäni, kun astun tänne; on kuin puisto hengittäisi ja kertoisi meille tarinoita niistä, jotka ovat täällä ennen meitä kulkeneet. Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, niin tässä kohdassa kaupunki kohtaa villin luonnon. Ennen kuin meillä oli hoidettuja puistoja ja merkittyjä reittejä, tämä alue oli osa laajempaa metsäistä vyöhykettä, joka määritti koko alueen elintapoja. Täällä on raivattu peltoja, hakattu polkuja ja rakennettu koteja, jotka ovat ajan myötä kadonneet näkyvistä, mutta jättäneet jälkensä maaperään. Voin melkein nähdä mielessäni ne vanhat kulkijat, jotka kuljettivat kuormiaan näiden reittien halki, kun tieverkosto oli vielä lapsenkengissään. Luonto on ottanut takaisin sen, minkä ihminen kerran lainasi, ja juuri se tekee tästä paikasta niin kiehtovan. Se on jatkuvaa vuoropuhelua ihmisen tahdon ja luonnon voiman välillä, missä sammal ja kivi kertovat totuuden siitä, kuka täällä lopulta voittaa. Mutta tiedättekö, jokaisessa tällaisessa paikassa on myös salaisuutensa. Paikalliset huhut ja vanhat tarinat kertovat, että Kiikelin syvissä kolkissa, siellä missä varjot ovat pisimmillään ja puut kasvavat tiheimpänä, on viivynyt jotain, mitä ei voi selittää pelkällä biologialla tai historiakirjoilla. On puhuttu metsän hengistä ja katoavista poluista, jotka johtavat vain niitä, jotka osaavat kuunnella. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta kun seisoo täällä yksin hämärän aikaan, voi melkein tuntea, kuinka joku katsoo metsän siimeksestä. Nämä myytit eivät ole vain satua, vaan ne ovat osa meidän tapaamme kunnioittaa luontoa. Ne muistuttavat meitä siitä, että maailmassa on vielä asioita, joita ei ole kartoitettu tai selitetty loppuun asti, ja juuri se mystiikka tekee tästä puistosta erityisen. Nyt minä haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain kävelkö, vaan pysähtykää. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja yrittäkää kuulla ne äänet, jotka kuuluvat menneiltä vuosikymmeniltä. Etsikää katseellanne merkkejä vanhoista raivauksista tai kenties kiven pinta, johon aika on piirtänyt oman kuvionsa. Kiikelinpuisto ei anna kaikkia vastauksiaan heti, vaan ne pitää ansaita hiljaisuudella ja tarkkaavaisuudella. Toivon, että vietätte täällä hetken aidosti läsnä ollen, sillä tämä paikka antaa meille sen, mitä kaupunki ei pysty tarjoamaan: mahdollisuuden löytää itsensä uudelleen luonnon ja historian syleilystä. Mennäänpä nyt syvemmälle, katsotaan mitä metsä meille vielä kertoo.