Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja levittää kätensä ympäröivän luonnon suuntaan. Ääni on rauhallinen, hieman madaltunut, kutsuva.)
Katsokaas ympärillenne. Tässä me nyt seisomme, tässä hiljaisuudessa, missä tuuli humisee puissa ja maa tuntuu jalkojen alla jollain tapaa... odottavalta. Tervetuloa Pirunpellolle. Kun katsotte tätä maisemaa ensisilmäyksellä, näette ehkä vain kaunista luontoa, kenties hieman villiintynyttä peltoa ja metsän reunaa. Mutta jos suljette silmänne hetkeksi ja annatte mielikuvituksen toimia, huomaatte, että täällä on jotain sellaista, mitä ei voi selittää pelkällä biologialla tai maantieteellä. Täällä on kerroksia. Tässä ilmassa on ripaus jotain vanhaa, lähes alkukantaista voimaa, joka saa niskakarvat nousemaan, vaikka aurinko paistaisi. Se on se omituinen jännite, joka syntyy, kun ihminen kohtaa paikan, jolla on nimi, jota ei ole annettu sattumalta.
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mistä tämä kaikki alkoi. Jos kelaisimme historian taaksepäin, huomaisimme, että tällaiset nimet – Pirunpelto, Paholaisenkallio tai vastaavat – eivät syntyneet pelkästään kauhun takia. Vanhoissa maaseutuyhteisöissä luonto oli pyhää, mutta samalla arvaamatonta. Täällä on todennäköisesti taisteltu jokaisesta neliömetristä viljelykelpoista maata. Kuvitelkaa nyt ne harteet, jotka ovat raivanneet tätä maata, ja se epätoivo, kun sato on tuhoutunut tai maa on osoittautunut liian itsepäiseksi. Kun ihminen ei ymmärtänyt luonnonlakeja, hän selitti epäonnistumiset yliluonnollisilla voimilla. Jos pelto ei tuottanut, jos sää oli julma, sanottiin, että piru on käynyt täällä tai että maa on kirottu. Tämä paikka on siis todiste ihmisen ja luonnon välisestä ikiaikaisesta kamppailusta, siitä raadollisesta työstä, jolla metsästä on yritetty tehdä elämää ylläpitävä pelto.
Sitten meillä on tietysti ne tarinat, ne salaisuudet, joita ei löydy virallisista arkistoista. Paikalliset ovat vuosisatojen ajan kuiskineet, että Pirunpelto ei ole koskaan ollut täysin tyhjä. Sanotaan, että tietyissä kuunvaiheissa, kun usva nousee maasta kuin hidas hengitys, täällä voi kuulla ääniä, joita ei pitäisi olla. Jotkut puhuvat maan alla kulkevista käytävistä tai siitä, että täällä on tehty sopimuksia, joita ei olisi pitänyt tehdä. Myytti kertoo, että piru itse on kyntänyt tätä peltoa yhdellä yöllä, vain houkutellakseen ihmiset luopumaan sielustaan helpoimman tien takia. Se on klassinen varoitus ahneudesta ja siitä, että kaikki, mikä näyttää liian hyvältä ollakseen totta, tulee lopulta maksamaan hinnan. Täällä myytti ja todellisuus kietoutuvat yhteen niin tiukasti, ettei niitä voi enää erottaa.
Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain kävelkö tämän maan yli, vaan tuntekaa se. Kuunnelkaa, mitä tuuli kuiskaa ja katsokaa, miten varjot liikkuvat puiden alla. Onko täällä jotain, mikä kutsuu teitä, vai kenties jotain, mikä varoittaa? Pirunpelto ei paljasta kaikkia korttejaan jokaiselle, vaan se vaatii kunnioitusta ja hivenen uteliaisuutta. Pidetäänpä huoli, ettemme jätä täältä mitään jälkeä, mutta otetaan mukaan pala tätä mystiikkaa. Olkaa varovaisia askeleidenne kanssa – emme tiedä, kenen pellolla me oikeastaan kuljemme. Mennäänpä eteenpäin.