Luku 1
(Opas pysähtyy hallin eteen, vetää syvään henkeä ja katsoo ryhmääan hymyillen. Hän elehtii kädellään kohti rakennusta.)
No niin, hyvät matkailijat, pysähdytäänpa hetkeksi tähän. Kuulkaa, haistatteko tekin sen? Se on se tyypillinen, hieman kostea ja kylmä jäähallin tuoksu, joka sekoittuu kaupungin asfalttiin. Tervetuloa Kaarelan jäähallille. Kun katsotte tätä rakennusta, saatte ehkä nähdä vain betoniseiniä ja peltikattoa, mutta minulle tämä on kuin kaupungin historian elävä arkisto. Täällä ei ole kyse vain urheilusta, vaan tästä on kyse yhteisöllisyydestä, hienhajusta ja siitä sähköisestä tunnelmasta, joka syntyy, kun satoja ihmisiä huutaa yhteen ääneen. Täällä on koettu niin valtavia riemuja kuin syvimpiä pettymyksiä, ja jokainen naarmu noissa seinissä kertoo oman tarinansa.
Jos mennään syvemmälle historiaan, niin Kaarela on aina ollut sellaista rehellistä, työväenluokkaista kaupunkia. Kun tämä halli nousi pystyyn, se ei ollut mikään pramea monumentti, vaan se oli vastaus ihmisten tarpeeseen. Se oli paikka, jonne lapsi saattoi tulla luistelemaan ensimmäistä kertaa ja aikuinen purkamaan päivän työstressiä. Muistatteko ne ajat, kun jää oli vielä sellaista, että se saattoi olla hieman epätasaista ja kylmä puri luuhun asti? Täällä on muovattu sukupolvia. Täällä on opittu, mitä tarkoittaa kurinalaisuus, tiimityö ja se kuuluisa suomalainen sisu. Halli on nähnyt kaupungin kasvavan ympärillään, ja vaikka maailma on muuttunut digitaaliseksi, tämä paikka on säilyttänyt sen alkukantaisen energian. Se on ollut kaupunginosan sydän, paikka, jossa sosiaaliset rajat hämärtyivät; jäähän ei kiinnostanut, kuka olit ulkopuolella, kunhan osasit syöttää kiekon oikeaan kohtaan.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella vanhalla rakennuksella on myös omat salaisuutensa. Täällä Kaarelan hallilla liikkuu tietty myytti, josta ei virallisissa esitteissä puhuta. Sanotaan, että jossain noiden pimeiden varastotilojen ja pukuhuoneiden välisissä käytävissä asuu eräänlainen ”hallin henki” – entinen janon ja intohimon valvova silmä. Jotkut vannovat, että myöhäisillä harjoituksilla, kun valot on jo sammutettu ja vain yksi yksinäinen luistelijatyyppi kiertää kiekkoa, voi kuulla kaukaisia kannustushuutoja tai luistimien terien kirskunnan, vaikka jää olisi tyhjä. Onko se vain akustiikkaa ja mielikuvitusta, vai onko tämä paikka imenyt itseensä niin paljon tunnetta, että se on jäänyt elämään seinien sisään? Minä historian harrastajana uskon, että paikat, joissa on koettu näin paljon intohimoa, eivät koskaan ole täysin tyhjiä.
Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme, haluaisin, että katsotte tätä hallia vielä kerran. Älkää nähneet vain urheilutilaa, vaan näkyköte, joka on pitänyt yllä kaupungin henkeä vuosikymmenien ajan. Jos teillä on mahdollisuus, menkää joskus sisälle juuri silloin, kun peli on huipussaan. Silloin ymmärsette, mistä puhun. Mutta nyt, liikuttaanko eteenpäin? Seuraavaksi meitä odottaa jotain aivan muuta, mutta Kaarelan jäähalli jää taaksemme muistuttamaan siitä, että kaupungin todellinen sielu löytyy usein juuri tällaisista arkisista, mutta rakastetuista paikoista. Olkaa hyvä, tulkaa perässä!
