Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, laskee äänensä hieman ja antaa hiljaisuuden kertoa hetken.)
Katsokaa tätä paikkaa. Täällä on jotain sellaista, mikä tuntuu ilmassa, vaikka ympärillämme olisi kuinka paljon kaupungin hälyä. Kun me seisomme tässä, me emme ole vain katsomassa kiveä tai taideteosta, vaan me seisomme historian kirjan yhden raskaimmista sivuilta. Tuntukaa tuota viileyttä. Se ei ole vain sään vuoksi, vaan se on kunnioitusta niitä kohtaan, jotka eivät koskaan päässeet palaamaan kotiinsa. Tässä kohdassa kaupunki hengittää eri tavalla. Se on muistutus siitä, miten syvälle veri on imeytynyt tähän maahan ja miten hiljaa tragedia voi joskus asua keskellä arkipäivää. Ottakaa hetki aikaa, hengittäkää syvään ja yrittäkää kuvitella itsenne sata vuotta taaksepäin.
Meidän on ymmärrettävä, että vuosi 1918 ei ollut vain poliittinen kiista, vaan se oli kansakunnan repeämä. Kun sisällissota päättyi, taistelut eivät loppuneet rintamilla, vaan ne siirtyivät vankileireille. Nuo leirit olivat helvettiä maan päällä. Nälkä, kuluttautuvat taudit ja kylmyys tekivät työtään, mutta monet kuolivat myös suoraan teloitusryhmien käsiin tai vain hylättyinä, ilman hoitoa. Nämä punavangit olivat meidän omia veljiämme, isämme ja naapureitamme. He olivat ihmisiä, jotka uskoivat johonkin parempaan, tai ehkä he olivat vain väärässä paikassa väärään aikaan. Kun he kuolivat, heistä tuli usein vain numeroita listoilla. Heidät haudattiin kiireellä, usein yhteishautoihin, ilman nimiä tai kunniallisia hautajaisia. Tämä muistomerkki on pystytetty palauttamaan heille se ihmisarvo, joka heiltä otettiin pois kuoleman hetkellä ja sen jälkeen.
Mutta tässä kohtaa tarinaan tulee se synkkä kerros, joka liittyy salaisuuksiin. Pitkään näistä haudoista ja kuolemien todellisista syistä puhuttiin vain kuiskaten. Perheissä oli hiljaisuuden sopimuksia, joita ei rikottu vuosikymmeniin. Oli myyttejä massahautoista, joita ei koskaan löydetty, ja tarinoita vangeista, jotka katosivat ilman jälkeä. Tämä paikka on tavallaan symbolinen avain noihin salaisuuksiin. Se on merkki siitä, että totuus ei voi pysyä maan alla ikuisesti. Myytit ja todellisuus kietoutuivat yhteen, kun sukupolvet yrittivät prosessoida sitä, miten veli saattoi kääntää selkänsä veljelle. Muistomerkki ei vain kerro kuolemista, vaan se kertoo siitä pitkästä, kivuliaasta matkasta, jonka yhteiskuntamme on joutunut tekemään sovinnon eteen. Se on hiljainen todistaja sille, miten vaikeaa on antaa anteeksi, kun menetys on niin lopullinen.
Kun me nyt jatkamme matkaamme, haluan teidän vievän tämän tunnelman mukananne. Älkää ajatellko tätä vain historian oppituntina, vaan miettikää, mitä meidän on tehtävä tänä päivänä, jotta tällaisia paikkoja ei enää tarvita. Tämä muistomerkki ei ole vain surua varten, vaan se on varoitus. Se muistuttaa meitä siitä, mihin viha ja jakautuminen voivat johtaa, jos me unohdamme ihmisyyden. Kiitos, että pysähdyitte tänne ja annoitte näiden ihmisten saada hetken huomionne. Tehdään nyt pieni tauko, ja voitte vielä hetken olla omissa ajatuksissanne, ennen kuin siirrymme eteenpäin kaupungin muihin nähtävyyksiin.