Kihokkipuisto

(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa rennon asennon ja pyyhkäisee kämmenellään ilmaa, kutsuen ryhmää lähemmäs. Äänensävy on lämmin, kutsuva ja hivenen salaperäinen.) Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on tämä erityinen, pysähtynyt hiljaisuus, joka täällä Kihokkipuistossa vallitsee. Kun astutaan tänne, on kuin astuttaisiin ulos nykyajasta ja jätettäisiin kaupungin kiire ja asfaltti jonnekin kaukaisuuteen. Nuokaa tuota valoa, miten se siivilöityy lehvästön läpi ja saa sammaleet näyttämään melkein hohtavilta. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on elävä, hengittävä olento, joka kietoo meidät syleilyynsä. Tässä paikassa aika ei kulje minuuteissa, vaan vuodenaikojen syklissä ja puiden hitaassa kasvussa. Olemme nyt alueella, jossa kaupungin syke vaihtuu luonnon omaan rytmiin, ja juuri tässä rauhassa voimme alkaa kuunnella sitä, mitä maa meille kuiskailee. Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, huomaamme, että tämä puisto ei ole syntynyt sattumalta. Se on osa suurempaa historiallista kudosta. Ennen kuin täällä oli hoidettuja polkuja ja virkistysalueita, nämä maat olivat osa karumpaa ja ankarampaa elämänmenoa. Täällä on kulkenut sukupolvia, jotka tiesivät tarkalleen, mistä löytyvät parhaat marjat tai missä metsän siimeksessä voi levähtää raskaan työpäivän jälkeen. Historiallisesti tällaiset puistot ovat toimineet puskureina – ne ovat olleet rajanvetoja villin luonnon ja ihmisen rakentaman ympäristön välillä. Täällä on nähty, kuinka kaupunki on laajentunut ja muuttunut, mutta Kihokki on säilyttänyt jotain sellaista alkuperäistä voimaa, jota ei voi rakentaa betonista. Se on muistutus ajasta, jolloin ihminen eli symbioosissa metsän kanssa, eikä metsä ollut vain paikka käydä sunnuntaikävelyllä, vaan elinehto ja selviytymisen lähde. Sitten on tietysti se, mistä paikalliset puhuvat vain hiljaa. Jokaisessa tällaisessa metsikössä on omat salaisuutensa, ja Kihokissa on aina liikkunut tarinoita näkymättömistä poluista ja luonnon omista vartijoista. Sanotaan, että tietyissä kohdissa puiston hiljaisuus on niin tiheää, että siinä voi kuulla menneisyyden kaiut. Jotkut uskovat, että näiden vanhojen puiden juuristo kantaa mukanaan muistoja kaikesta siitä, mitä täällä on tapahtunut vuosikymmenten saatossa. Onko täällä kulkenut salaisia viestinviejiä tai onko täällä pidetty kokouksia, joista ei haluttu kertoa kenellekään? Se on se myytti, joka tekee tästä paikasta taianomaisen. Se ei ole välttämättä kirjoitettu historiankirjoihin, mutta se tuntuu ilmassa, kun seisoo yksin sumuisena aamuna ja tuntee, ettei olekaan täysin yksin. Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan hengen, haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkö polkua pitkin, vaan pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja yrittäkää kuulla sen kuiskausten, joista puhuin. Etsikää se kohta, jossa luonto tuntuu puhuvan teille henkilökohtaisesti. Menkää syvemmälle, tutkikaa puiden kuorta ja tuntekaa maan kosteus jalkojenne alla. Tämän jälkeen voimme jatkaa matkaamme, mutta toivon, että vietätte paluureissullanne hetken miettien, mitä te jättäisitte jälkeenne tähän maisemaan. Kiitos, kun kuljette kanssani – nyt, mennään katsomaan, mitä seuraava mutka paljastaa.