Luku 1
(Opas pysähtyy Rastilanraitin varrelle, katsoo ympärilleen ja ottaa rennosti ryhtinsä. Hän puhuttelee ryhmää lämpimästi, mutta äänessä on historian harrastajan intohimo.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä me nyt seisomme, Rastilanraitilla. Ensi silmäyksellä tämä saattaa näyttää vain tavalliselta esikaupunkialueelta, betonilta ja asfalteilta, mutta jos vain pysähtyy hetkeksi ja kuuntelee, niin tämä paikka alkaa kertoa tarinaansa. Tunnukaa se ilmassa – se on se omituinen sekoitus vanhaa maaseutua ja modernia kaupunkisuunnittelua. Täällä on jotain sellaista tiettyä, mikä kertoo Suomen jälkisodan noususta ja siitä, miten me opimme rakentamaan koteja tuhansille ihmisille mahdollisimman nopeasti. Se on sellaista rehellistä, ehkä hieman karuakin optimismia, joka on tyypillistä tälle aikakaudelle. Me emme ole vain kadulla, vaan me olemme aikamatkalla 1960- ja 70-luvun unelmaan.
Mutta mennäänpä syvemmälle. Ennen kuin nämä talot nousivat, täällä oli eri maailma. Rastila ei ollut kaupunkia, vaan se oli osa sitä suurta Vantaan savilaaksoa ja peltomaisemia. Miettikää nyt, kuinka täällä on kulkenut karjat ja kuinka maanviljelijät ovat hioneet maata samoissa kohdissa, missä me nyt kävelemme. Sitten tuli se suuri murros. Kaupungistuminen iski kovaa. Ihmiset muuttivat maalta kaupunkiin, ja Rastila rakennettiin vastaamaan tähän tarpeeseen. Se oli osa sitä suurta suunnitelmallisuutta, jossa luotiin naapurustoja, joissa oli kaikki lähellä: koulu, kauppa ja tietysti se yhteisöllisyys. Nämä talot ja kadut on piirretty viivaimella, mutta niiden väliin on syntynyt elämää. Täällä on kasvanut sukupolvia, täällä on leikitty pihoilla ja täällä on koettu arjen pienet voitot ja tappiot. Tämä raitti on kuin selkäranka, joka sitoo nämä kaikki tarinat yhteen.
Sitten on tietysti se, mitä ei kirjoiteta virallisiin oppaisiin. Jokaisella tällaisella alueella on omat urbaanit legendansa ja salaisuutensa. Täällä Rastilassa on aina pyörinyt puheita siitä, mitä kaikkea maan alla on. On sanottu, että kaupunkisuunnittelun kiireessä on jäänyt hylättyjä putkia tai kellaritiloja, jotka on unohdettu karttoihin. Mutta ehkä suurin myytti on se näkymätön yhteys menneeseen. Jotkut sanovat, että tietyillä kulmilla voi vielä tuntea vanhan kylän läsnäolon, kun kaupungin melu vaimenee. Se on se kaupungin sielu, joka ei katoa, vaikka päälle rakentaisi kuinka monta kerrostaloa tahansa. Se on sellaista hienovaraista kaihoa, joka muistuttaa meitä siitä, että jokainen kivi ja jokainen puu täällä on nähnyt enemmän kuin me koskaan tulemme näkemään.
Joten, kun te jatkatte matkaanne täällä Rastilanraitilla, älkää vain kävelkö. Kysykää itseltänne, kuka täällä on kulkenut ennen teitä? Kuka on katsonut samasta ikkunasta ulos viisikymmentä vuotta sitten? Tämä paikka ei ole vain asuinympäristö, vaan se on elävä museo ihmisen halusta rakentaa ja kuulua jonnekin. Toivon, että vietätte hetken miettien tätä kerroksellisuutta. Kiitos, että olitte mukana tällä pienellä kierroksella. Nyt on teidän vuoronne löytää omat salaisuutenne tämän alueen sykkivästä sydämestä.
