Mäntyharjun kesäteatteri

(Opas pysähtyy teatterin esiripun eteen, katsoo yleisöä lämpimästi ja elehtii kädellään ympäröivää luontoa.) Katsokaa ympärillenne. Tunnutteko tekin sen? Tässä ilmassa on jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin betoniviidakosta. Se on sekoitus tuoretta mäntyhalkua, järvimaiseman kosteutta ja sellaista sähköistä odotusta, joka syntyy vain silloin, kun ihminen kokoontuu katsomaan tarinaa. Tervetuloa Mäntyharjun kesäteatteriin. Tämä ei ole vain puinen lava ja muutama penkkirivi metsän siimeksessä, vaan tämä on elävä organismi. Kun istutte tässä, ette istu vain puupenkillä, vaan te istutte vuosikymmenten mittaisen yhteisöllisyyden ja intohimon päällä. Täällä luonto toimii lavasteina, ja tuulen suhina mäntyjen latvoissa on osa esityksen äänimaailmaa. On jotain maagista siinä, miten hämärtyvä kesäilta ja ensimmäiset hyttyset luovat täydellisen kehyksen draamalle ja komedialle. Mutta mennäänpä hetkeksi taaksepäin, aikaan, jolloin kesäteatterit olivat maaseudun kulttuurin keskuksia. Mäntyharju on aina ollut paikka, jossa perinteet ja uuden ajan kaipuu ovat kohdanneet. Teatteritoiminnan juuret täällä kietoutuvat tiukasti paikalliseen talkoohenkeen. Kuvitelkaa ne päivät, kun lavasteet rakennettiin kirveellä ja sahaamalla, ja kun näyttelijät olivat naapureita, kylän kauppiaita ja opettajia – ihmisiä, jotka päivisin hoitivat maataan ja illoilla muuttuivat kuninkaiksi ja tragedian sankareiksi. Tämä teatteri on kasvanut orgaanisesti yhteisön tarpeista. Se on ollut paikka, jossa on purettu stressiä naurulla ja pohdittu elämän suuria kysymyksiä tähtitaivaan alla. Historiamme ei ole kirjoitettu vain pölyisiin arkistoihin, vaan se on kaiverrettu näihin puisiin rakenteisiin ja jokaisen esityksen jälkeiseen suosionosoitukseen. Se on ollut kulttuurinen majakka, joka on vetänyt puoleensa ihmisiä ympäri seutua, yhdistäen sukupolvia yhteisen elämyksen äärelle. Ja tässä tulee se osa, jota ei löydä virallisista esitteistä. Sanotaan, että jokaisella vanhalla teatterilla on oma henkensä, ja Mäntyharjussa se on erityisen vahva. Paikallisten keskuudessa on kiertänyt tarinoita siitä, kuinka jotkut näyttelijät ovat tunteneet lavalla jonkun näkymättömän läsnäolon – ikään kuin entisten esiintyjien henget jäisivät vahtimaan esitysten laatua. On sanottu, että jos esitys on aidosti liikuttava, metsän siimeksestä kuuluu joskus vaimea suosionosoitus, vaikka yleisö olisi täysin hiljaa. Onko se vain tuulen leikki mäntyjen oksissa vai kenties muisto kaikista niistä tuhansista tunteista, joita täällä on koettu? Ehkäpä tämä paikka on kerännyt itseensä niin paljon inhimillistä energiaa, että se resonoi vielä pitkään sen jälkeen, kun viimeiset valot on sammutettu ja esirippu laskenut. Se on tämän paikan salaisuus: se muistaa kaiken. Nyt, kun olette kuulleet tämän, pyydän teitä tekemään yhden asian. Kun istutte myöhemmin katsomossa, sulkekaa silmänne hetkeksi ennen esityksen alkua. Kuunnelkaa metsää, tunkaki lämpimän puun tuoksun ja kuvitelkaa ne kaikki tuhannet kasvot, jotka ovat istuneet täsmälleen samassa kohdassa kuin te. Täällä, Mäntyharjun sydämessä, historia ei ole jotain, mitä vain luetaan, vaan jotain, jota koetaan kaikilla aisteilla. Toivon, että annatte tämän paikan taian tarttua teihinkin. Nyt on aika siirtyä lähemmäs lavaa ja antaa tarinoiden puhua puolestaan. Olkaa hyvä, astukaa sisään ja nauttikaa tästä ainutlaatuisesta kokemuksesta.