Luku 1
Tervetuloa, hyvät matkakumppanit. Pysähdytäänpa hetkeksi tässä, missä kaupungin rytmi alkaa vähitellen vaihtua luonnon omaan tahtiin. Vedäkää syvään henkeen – tunnetteko tuon kostean mullan ja havupuiden tuoksun? Me seisomme nyt Suomensuontien laidalla, paikassa, jossa nykyajan leikkipuisto ja huolitellut polut kohtaavat jotain paljon vanhempaa ja villimpää. Katsoitte kun tuonne eteenpäin, missä maasto alkaa laskea ja puusto tihentyä. Tässä kohdassa kaupunki ei ole vain rakentanut päälle, vaan se on kietoutunut ympärilleen. On helppo unohtaa, että vaikka lapset juoksevat nyt hiekkalaatikoilla ja kiipeilytelineillä, me seisommean historian kerrosten päällä, missä vesi ja maa ovat käyneet ikuista kamppailuaan.
Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, niin tämä alue ei ole aina ollut näin kesy. Suomensuon nimi ei ole sattumaa, vaan se kertoo meille tämän maan alkuperäisestä luonteesta. Sata tai kaksi sataa vuotta sitten tämä oli vaikeakulkuista, lähes läpipääsemätöntä suomaastoa. Ennen kuin kaupungin suunnittelijat ja insinöörit päättivät raivata tieltä tilaa, täällä vallitsivat sara, sphaagnum-sammal ja kylmät, mustat vedet. Suot olivat kaupungin reunoilla eräänlaisia rajoja, joita ei haluttu ylittää turhaan. Mutta juuri se teki niistä tärkeitä. Suot toimivat luonnon omaisina arkistoina; ne säilyttivät muistoja ajalta, jolloin ihminen oli vain vieras näillä mailla. Kun tähän ympäristöön alettiin rakentaa teitä ja myöhemmin asuinalueita, osa tästä villistä luonnosta jäi jäljelle. Tämä leikkipuisto on siis itse asiassa pieni ikkuna menneisyyteen, saarekkeet keskellä kaupunkia, jotka muistuttavat meitä siitä, millaisessa ympäristössä esivanhempamme täällä vaelsivat.
Mutta tässä on se juttu, mistä oppaana pidän eniten. Paikallisten vanhempien kertomuksissa ja kaupungin hämärissä tarinoissa on aina liikkunut legenda näistä suon reunamista. Sanotaan, että suon syvimmät kohdat eivät ole vain vettä ja mutaa, vaan ne ovat portteja. Muinoin uskottiin, että suot olivat yhteys alamaailmaan, ja täällä Suomensuontien varrella on kuiskattu tarinoista katoavista poluista, jotka ilmestyvät vain sumuisina syysaamuina. On väitetty, että jos seisoo täysin hiljaa leikkipuiston laidalla, kun aurinko laskee, voi kuulla kaukaisen kailon tai huudon, joka ei kuulu millekään tunnetulle eläimelle. Se on tietysti myyttiä, mutta historian harrastajana tiedän, että jokainen myytti kantaa mukanaan jotain totuutta. Se kertoo kunnioituksesta, jota ihminen on tuntenut luonnon arvaamattomuutta kohtaan.
Nyt kun olemme pysähtyneet tämän tarinan äärelle, haastan teidät tekemään pienen kokeilun. Kun jatkatte matkanne leikkipuiston läpi, älkää katsoko vain rakenteita tai hiekkaa. Keskittykää siihen, miltä maa tuntuu jalkojen alla. Etsikää se kohta, missä maa tuntuu pehmeämmältä, missä ilma on hieman viileämpi. Se on se kohta, missä vanha Suomensuo kuiskailee vielä meille kaikille. Nauttikaa tästä hetkestä, hengittäkää raikasta ilmaa ja muistakaa, että jokainen askel tässä luonnon helmassa on myös askel syvemmälle kaupunkimme sieluun. Olkaa hyvä, jatketaan matkaa ja katsotaan, mitä kulman takaa löytyy!
