Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa rennosti asennon ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän imeyttää metsän tuoksun ja hiljaisuuden.)*
Katsokaa ympärillenne. Täällä Koroisten metsissä aika tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Huomaatteko, miten valo siivilötyy lehvästön läpi ja miten ilma tuntuu täällä hieman tiheämmältä, melkein sähköiseltä? Me ei olla täällä vain tavallisella metsäkävelyllä, vaan me ollaan astumassa maailmaan, jossa luonto ja ihmisen kädenjälki on sulautuneet yhdeksi. Koroisten veistospuisto ei oo mikään perinteinen museo, jossa teokset on laitettu lasikaappeihin. Täällä taide hengittää, se mätnee, se sammaloituu ja se muuttuu samassa tahdissa vuodenaikojen kanssa. Se on vähän kuin metsän omai unelma, joka on herännyt henkiin puun ja kiven muodossa. Täällä hiljaisuus ei oo tyhjää, vaan se on täynnä tarinoita.
Jos mennään vähän syvemmälle historian puolelle, niin pitää muistaa, että tää alue on ollut osa Turun seudun elintärkeää vyöhykettä jo vuosisatoja. Koroisten kylä ja sen ympäristö on nähny sukupolvien vaihtuvan, ja tää maa on kantanut mukanaan sekä raskasta työtä että maaseudun rauhaa. Historiallisesti tää on ollut paikka, missä ihminen on joutunut neuvottelemaan luonnon kanssa: metsän raivauksesta, peltojen hoidosta ja veden hallinnasta. Kun veistospuisto tähän syntyi, se ei syntynyt tyhjiöön, vaan se rakentui tämän vanhan kulttuurimaiseman päälle. Veistokset heijastaa tätäkin jatkumoa. Ne ei oo vain koristeita, vaan ne on kunnianosoitus sille alkuvoimalle, jota me kutsutaan luonnoksi. Puu, josta veistokset on tehty, on samaa ainetta kuin ympäröivät metsät, ja se muistuttaa meitä siitä, että kaikki palaa lopulta takaisin maahan. Se on historian kiertokulkua parhaimmillaan.
Mutta tiedätteksitte te, että täällä metsän siimeksessä liikkuu myös jotain, mitä ei kirjoissa lue? Paikalliset ja täällä kulkeneet kertovat usein siitä, miten veistokset tuntuvat vaihtavan paikkaa tai ilmettä, kun ihminen kääntää selkänsä. Sanotaan, että puisto on eräänlainen portti tai kynnys. Legendan mukaan täällä on voimaa, joka herättää nukkuvat muistot henkiin, ja jos kulkee täällä tarpeeksi hitaasti ja kuuntelee tarkasti, voi kuulla metsän kuiskaavan asioita, joita kaupungin melussa ei voi enää erottaa. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko näissä hahmoissa oikeasti palanen sielua? Ehkä juuri se on tämän paikan suurin salaisuus: se, että jokainen teistä näkee täällä jotain eri asiaa. Yhdelle se on taidetta, toiselle hengellinen kokemus ja kolmannelle vain hienoa puuta, mutta kaikki nämä totuudet on täällä oikein.
Nyt minä jättäisin teidät hetkeksi oman onnenne nojaan. Haluan, että jatkatte matkaa hitaasti, melkein hiipien. Älkää kiirehtikö päämäärään, vaan antakaa teosten puhua teille. Koskettakaa puun pintaa, tunkakaa sormillaan uurteet ja miettikää, mitä ne hahmot yrittää kertoa juuri teille. Kysykää itseltänne, miltä tuntuisi olla osa tätä metsää, osa tätä hiljaista vuoropuhelua historian ja nykyhetken välillä. Kun palaatte takaisin, niin mietitään yhdessä, mikä teistä oli se yksi kuva tai tunne, joka jäi mieleen. Olkaa varovaisia, mutta olkaa avoimia. Menkää nyt, metsä odottaa.